Puppy blues - Sivu 2 (Koirat > Pennut)

05.02.2011 20.00

Kuulostaa tutulta. Olin kyllä täysin varautunut kaikkeen rankkuuteen ja sählinkiin, mutta jotenkin se vaan uuvutti ihan täysin. Mulla loppui kaikissa muissa harrastuksissa ja avoimessa yliopistossa käyminen siihen hetkeen, kun Tupun hain kotiin. Mun oli tavallaan myös aika hankala kiintyä Tupuun, kun se oli kaikessa riehakkuudessaan jotenkin niin tavoittamattomissa, ja olisi taatusti lähtenyt kenen tahansa vastaantulijan matkaan. En nauttinut Tupun pentuajasta juuri yhtään. Mutta kyllä se siitä paremmaksi muuttui. Tupun riehakkuus muuttui hillityksi, sisäsiisteys rupesi sujumaan, asunto ei enää kärsinyt vauroita jokaisen yksinolon aikana, Tupu kasvoi kuuliaiseksi, keskittymiskykyiseksi ja kaikin puolin rakastettavaksi koiraksi. Ei muuta kun voimia aloittajalle!

05.02.2011 20.05
000106644_r
Viestejä: 1087
Tuli Tupun viestistä mieleen, että mäkin lopetin harrastukseni (ratsastus) kun Zon tuli. Toisaalta harmittaa, mutta kattoo nyt syksyllä jos vaikka alottaisi uudestaan, tai sitten menee koiran kanssa harrasteluun sekin aika :D
05.02.2011 20.28
022421954_r
Viestejä: 2033
Pyssykylä
Hah, jos miekin tulisin purkamaan.. :D

No niin siis. Pitsin lopetuksen jälkeen olin ihan maassa. Olin kuitenki tän jo tienny, että näin tulee käymään ja mulla oli omassa pienessä päässäni suunnitelma: pentu tulee kesällä taloon. Pentuahan mie oon himonnu varmaan niin kauan kun oon osannut "ajatella" koirajuttuja :D Äiti vaan pisti vastaan, että ei, ei pentua tähän taloon kun kerta Pitsi on. No, mun piti sitte "tyytyä" Pitsiin. Sitten kun Pitsi lopetettiin, mun maailma rysähti. Ajatus pennusta silti houkutteli, ja olin oikeastaan valmis ottamaan jo kesällä pennun. Noh, siinä huhti-toukokuun vaihteessa aloin sitten ettimään pentueita pikkuhiljaa ja pentu pyöri mielessä koko ajan. Tiesin, ettei helppoa tulisi olemaan, mutta totuus tuli silti kuin salama kirkkaalta taivaalta..

Ekat viikot oli kivoja ja penska oli tosi söpö ja aww vaikka se pissas ja kakkas ja puri. Mutta sitten.. Kielasta tuli ihan mahdoton. Musta tuntu että se vaan puri ja tuhos ja oli muutenki ihan maailman idiootein kakkaläjä, josta en vaan voinu tykätä. Se oli vaan niin hirveä. Toisaalta se oli ihan mahdottoman söpö, mutta kun se vaan ei tajunnu, ettei saa purra. Se oli oikeasti aivan järkyttävää se pureminen. Mulle tuli mustelmia ja verta valu. Vaatteissa kauheasti reikiä. Tätäkö on pennun omistaminen? Itkin usein ja paljon; tuleeko tästä koirasta oikeasti koskaan TÄYSJÄRKISTÄ? Suoraansanottuna joskus vaan teki mieli luovuttaa, koska en jaksanu olla vaan koko ajan Kielan kanssa ja yrittää opettaa sitä. Mun koko kesä meni Kielan kanssa (paras kesähän se silti oli!).

Nyt jälkeenpäin ajatus pikku-Kielasta on lähinnä sulonen, mutta hyi, jos pieniki pentukuume-ajatus iskostuu päähän, mietin vaan mitä kaikkia tuhoja Kiela sai aikaan ja pentukuume lentää tiehensä. En sanois, etten osannu nauttian Kielan pentuajasta, mutta se mun on pakko myöntää, että murehin liikaa. Kiela oli ja on hankala koira, sitä ei voi myöntää ja meillä oli ja on vaikeuksia, mutta kyllä niistä selvitään. Kielasta on tullu mulle ihan hirveen rakas ja tärkeä, vaikka ei sen mun sydämen aukkoa täydennä.

Ei ole elämä pennun kanssa aina niin helppoa, mutta auta armias kun näkee kuinka vauvva oppii taas jotain uutta! <3

(ups, meni vähän OT:ksi :D)
Muokattu viimeksi: 05.02.11 20.29
Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.
05.02.2011 20.48
021860020_r
Viestejä: 1147
Jyväskylä

Kylläpä kuulostaa Kielan viesti monin osin tutulta. Sulo kun tuli meille niin se oli mitä suloisin ja ystävällisin pallero. Ei edes pahoja tuhoja tehnyt mutta se näykkiminen oli jotain aivan kamalaa.

Päivät meni suurinpiirtein näin: näyk näyk näyk, näyk näyk, näyk näyk näykä näyk näyk, näyk näyk näyk, näyk, näyk näyk, näyk näyk näyk näyk, näyk näyk, näyk näyk

Minuuttiakaan ei voinut vaikka sohvalla istua kun Sulo jo näykki ja näykki. Eihän se onneksi kamalaa vaurioita niin pienenä saanut aikaiseksi, eikä vihaisena purrut mutta tuntui ettei lopeta koskaan. Sitten aivan yhtäkkiä kärsivällinen työ palkittiin ja Sulo lopetti näykkimisen.

Mutta ennen kuin ehdittin nauttia rauhaisasta elämästä, Sulo keksi aloittaa lenkillä kiukkuamisen. Jostain syystä Sulo ei esim. räyhää vastaantuleville koirille, se on keksinyt räyhätä taluttajilleen. Välillä pitää sitä leikkinä, mutta jos se vaan jatkuu niin menee helposti ylikierroksille ja tuntuu että jumittuu sellaiseen kiukkumoodiin josta ei itsekään pääse pois vaikka haluaisi. Vähän niin kuin hysteerinen ihminen saattaa vaan huutaa ja huutaa eikä pysty itse lopettamaan.

Syksyllä tuo kiukkuvaihe oli pahimmillaan, minulla oli jaloissa ehkä pari neliösenttiä normaalia ihoa, kaikki muu oli mustelmilla kiukkunäykkimisestä. Teki kipeää mennä lenkille Sulon kanssa kun jalat oli jo valmiiksi muhjuna ja sitten se vaan näykki niistä kipeistä kohdista aina uudestaan ja uudestaan. Yhdessä vaiheessa en päässyt sen kanssa edes pihasta pois kun kiukkuaminen yltyi niin pahaksi.

Lopulta tämäkin vaihe alkoi rauhoittua, ja nyt olen voinut lähes kaikki lenkit tehdä jo pitkään kiukutta. Miehelle jatkoi kiukkuamista paljon pidempään ja kiukkuaa vieläkin hänelle helpommin kuin minulle, ja nyt Sulo on jo niin iso ettei paljon naurata jos se kiukkuaa. Minulle koittaa vielä välillä kiukuta jos meidän takana kulkee koira pidemmän matkaa, tätä ongelmaa koitetaan edelleen ratkaista. Sulo kun ei tahtoisi liikkua mihinkään jos huomaa takana kulkevan koiran. Nyt päästään jo vähän matkaa kulkemaan eteenpäin, aiemmin ei yhtään, mutta pidemmät matkat ei onnistu vaan kiukkua alkaa tulla. Onneksi oltiin etukäteen varauduttu siihen, ettei koiran kasvatus ole aina helppoa, niin ollaan jaksettu tuon meidän paukapään kanssa taistella ja saatu siitä jo aika lutunen koira

05.02.2011 20.56
022680639_r
Viestejä: 1434
Ulvila
^mä kerran jouduin soittamaan avolle kesken lenkin kun meni hermot ninjan lenkkikiukutteluun :D tyttö roikku jalassa kii ja mä kiukkusena kävelen eteenpäin samalla soittaen "SÄ TUUT AUTOLLA TÄHÄN JA LENKITÄT NINJAN KOTIIN" :D
05.02.2011 21.03
021860020_r
Viestejä: 1147
Jyväskylä
Ninja, minäkin olisin kerran soittanut miehen apuun mutta ei ollut juuri silloin kännykkää mukana
05.02.2011 21.24
022710084_r
Viestejä: 1355
Rovaniemi
Tupu kirjoitti:

Kuulostaa tutulta. Olin kyllä täysin varautunut kaikkeen rankkuuteen ja sählinkiin, mutta jotenkin se vaan uuvutti ihan täysin. Mulla loppui kaikissa muissa harrastuksissa ja avoimessa yliopistossa käyminen siihen hetkeen, kun Tupun hain kotiin. Mun oli tavallaan myös aika hankala kiintyä Tupuun, kun se oli kaikessa riehakkuudessaan jotenkin niin tavoittamattomissa, ja olisi taatusti lähtenyt kenen tahansa vastaantulijan matkaan. En nauttinut Tupun pentuajasta juuri yhtään. Mutta kyllä se siitä paremmaksi muuttui. Tupun riehakkuus muuttui hillityksi, sisäsiisteys rupesi sujumaan, asunto ei enää kärsinyt vauroita jokaisen yksinolon aikana, Tupu kasvoi kuuliaiseksi, keskittymiskykyiseksi ja kaikin puolin rakastettavaksi koiraksi. Ei muuta kun voimia aloittajalle!



Näin juuri!! Sisun ja Velmun kaa ollut tälleen, ne alko tosi myöhään vasta tuntumaan "mun koirilta"! Ja sitä otetta ei tuntunut millään pentuun saavan, jotenkin tuntui niin yksinkertaiselta olennolta joka söi, nukkui, riehui ja p*skoi. Viivin kanssa tätä ongelmaa ei ollut ja äidin aussienarttu tuntui jotenkin "omalta" heti vaikkei se minun ollutkaan (molempien pentuajat oli ihania) mutta noitten paimenpoikien kaa ollut sellaista että kasvakaa jo hitto aikuisiksi ja saakaa järkiä päähänne :D
Muokattu viimeksi: 05.02.11 21.24
http://hambeastounlimited.tumblr.com taideblöärgh.
06.02.2011 11.51
022539293_r
Viestejä: 488

Täällä myös yksi joka oli ihan varma, että siitä 3kuisesta nyytistä tulee eroahdistuskoira ja että siinä on varmasti jotain vialla ja ties mitä. Alku oli aivan järkyttävää hampaitten ja rajojen kokeilemista, manasin jo että lähetän pennun takaisin kasvattajalle jotta vaihtaa sen rauhallisempaan - jostain vielä täältä muistan lukeneeni että joku muu sanoi "voisin laittaa koiran muutamaks kuukaudeks kasvamaan kylppäriin oven taa ja avata sit joskus". Tuo kuvasi paremmin kuin hyvin niitä fiiliksiä.

Nyt arki sujuu hyvin, koiran kanssa ei tarvi paljoa enää yhteen ottaa, yksinolot hanskassa (pieniä tuhoja tulee - mutta onhan 8h pitkä aika aktiiviselle pennulle), sisäsiisteyskasvatus puskettu voiton puolelle... Nyt mulla makaa jaloissa maailman paras treenikaveri, kovalla luonteella varustettu perheenjäsen :)

Mutta todellakin voimia teille kaikille, varsinkin ylivilkkaiden pentujen omistajille ! Ne reijät pohkeissa ja käsissä kertoo vaan siitä kovasta luonteesta mikä on todellakin parempi kuin pehmeä, kaikkea pelkäävä lapanen. Ikää meidän tintillä on kohta 8kk ja voisi jossakin tilanteissa sanoa sen olevan jo ihan täydellinen - ja miettii, että 3kk sitten olin valmis tekemään siitä rukkaset....

Rahalla saat melko hyvän koiran, mutta et saa sitä heiluttamaan häntäänsä.
08.02.2011 01.59

Nyt alkaa olemaan Teslan kanssa se puppy blues... Sillä on sellainen vaihe meneillään että EI tarkoittaa sen mielestä KYLLÄ, EHDOTTOMASTI!

Panin sen häkkiin tässä yksi päivä siksi aikaa kun kävin lääkärissä. Takaisin tullessani herra oli saanut häkin luukun irti, kakkinut pitkin lattiaa ja harrastanut "hieman" sormimaalausta sillä. Lisäksi koko lehtiroskis oli revitty keskelle lattiaa, kissojen hiekkis kaadettu, tietokonepöydän yksi alumiininen lista kiskottu irti (en käsitä miten se on sen irrottanut, se nimittäin oli pultattu kiinni) ja yksi kitaran irtopleksi syöty kämmenenkokoiseksi. Laitoin häkin luukun paikalleen, koiran häkkiin ja tottakai se siinä vaiheessa puraisi kättäni niin että se oli kolme päivää musta. Ei siinä vielä mitään, mutta kun minulla oli meneillään aivan helvetillinen migreeni. Eli harvinaisen huono päivä :)

Koulutussessioissa koira rupeaa kiroamaan kun ei saakaan sitä namia tekemättä mitään ja puree. Välillä sen huomion kiinnittäminen itse tehtävään on lähes mahdoton tehtävä. Sisällä ollessa sen touhu on seuraavanlaista: näyk, näyk, hauk, näyk, näyk, näyk, liriliriliri, näyk, näyk. Ainoa toimiva esto/rankaisukeino tuossa kohtaa on eristäminen. Sitten tosin alkaa kiljuminen siellä oven takana Ulkona lenkillä se pomppii tasajalkaa niin korkealle kuin ylettää (varmaan muista lenkkeilijöistä erikoinen näky ) ja saattaa haukata perskannikasta.

Alku on tosin ollut jokaisen koiran kanssa hankalaa. Koiristani taitaa ainoa olla Musse jolla ei isompia pentuangsteja koskaan ollut.

08.02.2011 08.05
022679084_r
Viestejä: 1251
Tampere

Mulla ei muistaakseni ollut mitään pennusta johtuvaa väsymystä tai muutakaan, olin muuten jo valmiiksi masentunut ja väsynyt, että pennun tulo oli vain ja ainoastaan hyväksi kun sain tekemistä ja täytyi lähteä uloskin päivittäin (avokki oli intissä silloin ja asustelin yksin). Meillä ei ollut kyllä oikein mitään mainittavia ongelmia kun Kulo oli pieni, sisäsiisteys tuli aika nopeaan, yksinolo sujui hyvin (tuli taas viikonloppuna todettua kuinka hyvin tuo osaa olla yksin vieraassakin paikassa kun oltiin hotellissa ja tuo joutui olemaan aika paljon yksin huoneessa), eikä sillä ollut mitään riehunäykkimiskohtauksia juurikaan. Nykyään kyllä kohnottaa suu auki hampainensa kun riehaantuu, mutta ei se minua mainittavasti häiritse.

En muista että olisi kertaakaan tullut oloa että ei tästä tule mitään, että palautan pennun tai muuta sellaista. Toki jännitti muuten että mimmoinen tuosta kasvaa, muttei mitään sen vakavampaa. Voi olla että aika kultaa muistot, mutta välillä toivoo että Kulo olisi taas pikkuinen. :)

Hold your colours.
08.02.2011 08.24
022056078_r
Viestejä: 489
Helsinki
Mulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia kun lassi tuli meille. Oikeastaan, mun elämästä tuli kokonainen. On ihana tulla kotiin ja huomata koiran tulevan vastaan ja sen kanssa on kiva harrastaa kaikkea ja niin. Nykyään, kun ajattelee ihmettelen miten pystyin elämään ilman koiraa?
Lassi oppi parissa viikossa sisäsiistiksi ja on muutenkin todella rauhallinen ja ihana tapaus. Välillä kyllä väsyttää leikkiä ja peuhata kokoajan,mutta minkäs teet. Onneksi on myös toi pikkuveli, joka jaksaa leikkiä Lassin kanssa silloin kun en jaksa. Mä en kyllä vaihtais tätä mihinkään :)
www.partanassut.blogspot.com
08.02.2011 09.46
022664849_r
Viestejä: 359
Turku

Mulla oli jaksaminen koetuksella Remun tullessa meille. Olin silloin 11-vuotias, ja vaikka koira otettiin koko perheen koiraksi ja isän metsästyskaveriksi, niin se olin kuitenkin minä, joka sitä aina hoiti, koska "sähän sen koiran halusit". Remu tuli meille kesäloman alussa. Jokaikinen aamu se herätti mut noin kuuden aikaan, ei suostunut nukkumaan pidempään, jos ei huomioinut niin alkoi raapia ovia ja ulvoa. Aika monena aamuna istuin yöpaidassa sen kanssa meidän terassilla siitä aamu kuudesta lähtien ja otti kuulkaa sen ikäsenä koville. Ei ollu varmaa yks eikä kaks kertaa ku vanhemmat löys mut töihin lähtiessää itkemästä sieltä. Lisäksi se oli lenkeillä ihan hirvittävä vetämään vaan kaikkialle. Sitä kuiskutteli jo kaikki kylän ihmiset, ettei siitä koskaan fiksua koiraa tuu. En mä silloin 11-vuotiaana koirien kouluttamisesta oikein mitään tiennyt. Sit jossain kohtaa aloin opettaa sille, että ei saa vetää. En tiedä mitä tapahtui, mutta sitten koira muuttui perässä vedettäväksi. :S Joten aikamoinen ensimmäinen koira... Eikä tietty kukaan perheenjäsen ymmärtäny, että miks mulla otti koville, kivalta koiraltahan se muille näytti. Varmasti, kun ei tarvii raahautua höyryveturin perässä ympäri kyliä ja istua monta tuntia terassilla sen kanssa aikasin aamulla...

Ja ne tuhot, voi hyvä elämä ne tuhot. Se söi varmaan kaiken mitä se sai. Roskikset revittiin, jos ne oli kaapinovien takana ni kaapinovet avattiin ja sitte ne leviteltiin, kaikki minkä suuhun sai, syötiin... Koitettiin auttaako tilan rajaaminen, ei auttanut, silppus vessapaperirullan lattialle ja liri päälle ja söi saunan kiukaan johdot poikki sekä raapi pesuhuoneen ovenkarmin irti. Koskaan ei auttanut mitkään lelut ja luut, ei se halunnut itse itseään niillä viihdyttää. Koira on kohta kymmenen, eikä se vieläkään osaa olla tonkimatta niitä roskiksia. Keittiön kaapit köytetään aina kiinni jollain, ettei pääse niihin käsiksi ja pikkuveljien huoneen roskis nostetaan kerrossängyn yläsänkyyn, sieltä koira ei sitä saa. Muita tuhoja ei enää tee. Sellanen jääräpää kaveri... Moni asiahan tuon kanssa on varmasti kiinni siitä, millaisen koulutuksen se sai pentuja. Tietotaitoa ei ollut tarpeeksi, mutta ompahan sitä nyt sitten senkin edestä.

Näiden harjakoirieni pentuajat ovat olleet helppoja. Likita ei koskaan tuhonnut mitään. Ei mitään. Paitsi että se on karkkimonsteri joka syö kaikki herkut jos ne sen ulottuville jäävät. Ifan ainoa pentuajan tuho oli se, että se kaksi kertaa söi mun huoneen seinän tapettia. o_o Sitten sekin loppui, eikä ole mitään muuta tuhonnut. Eivät ole olleet ylihyperaktiivisia, eivät koskaan ole näykkineet, ovat suostuneet nukkumaan hyvin... Mutta nää onki tällasia pieniä seurakoiria. Seuraavaks on hankinnassa iso, aktiivinen paimenkoirarotu... No, tiedämpähän mitä odottaa. :D Eräs sellaisen omistava tuttunikin sanoi olleensa koiran pentu/nuoruusaikana ihan burnoutin partaalla. Saapa nähdä miten käy...

Kiinannahkalapanen x 2
08.02.2011 23.20
022154934_r
Viestejä: 2597

Olen aina tuntenut syyllisyyttä siltä, että olen ihan kiukkuinen ja stressissä koirien tullessa pentuina, joten hyvä huomata, etten ole ainoa :D !

Minä olen luonteeltani hiukan perfektionisti, eli siis haluan, että talossa on kaikki jollei nyt tip top, niin perussiistiä kuitenkin. Eikä ole jyrsitty mitään pintoja tai huonekaluja. Myös vanhempani ovat samanlaisia ja vaikka he rakastavat koiriani, he asettavat minulle aika paljon stressiä odottamalla niiltä heti pentuina mallikelpoista käytöstä. Silloin alan tavallaan odottaa sitä itsekin ja tunnen oloni epäonnistuneeksi, kun koira ei tottelekaan.

Vaikka pennut ovat ihania, suloisia ja vaikka olen heti valmis mihin tahansa niiden puolesta, niin minulla menee aina aikaa luoda niihin se erityinen suhde. Yleensä se tapahtuu vaivihkaa, ja alkuaikoina olen usein hyvin stressaantunut ja yleisesti ottaen ärtynyt. Aaron kanssa leimautuminen vei pidemmän aikaa kuin Karemin kanssa, ja uskon että seuraavan pennun kohdalla se vie taas vähemmän aikaa. Tiedän, mitä odottaa, olen kokenut sen kaksi kertaa ja osaan olla tuntematta syyllisyyttä siitä, etten aina tunne oloani onnelliseksi pennun kanssa. Tiedän, että totuttelun jälkeen rakastan sitä takuulla yhtä paljon, kuin muitakin koiriani.

Kaksi vuotta siihen yleensä menee, että se pentukuume pysyy poissa. Nyt kun Karem on 2 ja Aaro melkein 4, on taas iskenyt se pirullinen pentukuume.

09.02.2011 20.19
022383169_r
Viestejä: 651
Juva

Tänään kattelin just kuvia, milloin haettiin Vanilla. Voi kamala kun on pieni.. tuntuu eiliseltä, mutta neiti on kasvanut kuin lotus serlan imukupit..

Nyt kun esim. rakennekuvaa vertaa niin näkee huomattavaa eroa värin, piirteiden jne. suhteen.

http://spanielienergiaa.blogspot.fi/
09.02.2011 20.21
Sawa ei onneks ollu ''vaikee pentu''. Vain parin esineen tuhoamisella säästyttiin ja oppi kaikki sille opetetut asiat tosi nopeasti. Sisälle ei tainnut koko aikana tehdä kuin ehkä yhteensä 5 tarpeet, ja nekin suoraan sanomalehdelle. Tosin sormet koki pentuhampaiden 'tylsyyden' pariin kertaan. Muutenkaan ei oo nyttekään tullu minkäänlaisia ongelmia, ei oo kotona mitään tuhoja aikaseks jos yksin. :)
09.02.2011 22.16
021986262_r
Viestejä: 306
Oulu

Ensimmäiset neljä yötä meillä tuo koira huusi kuin syötävä, ulosti ja virtsasi pitkin kämppää. En saanut nukuttua, joten pinna oli suhteellisen kireällä, mutta silti sitä vaan jaksoi ihmetellä sitä ihanaa pientä karvapalleroista. Itse stressasin hirveästi kaikesta pennun tulon jälkeen, mutta kun pääsi siihen rytmiin mukaan niin hyvin meillä lähti sujumaan. Tuo ei todellakaan ollut pentuna mikään kiltti ja mukava karvakasa. Huusi ja räksytti jatkuvasti aiheetta, ei antanut öisin nukkua, tuntui ettei millään opi sisäsiistiksi, naskalit olivat kovassa käytössä ja kaiken lisäksi likka oli (ja on välillä edelleen) kunnon draamaqueen.

Silti se oli maailman suloisin ja ihanin pieni sinappikone (ainakin nukkuessaan). Oikeastaan ensimmäinen viikko meni lähinnä ihmettelyyn. Neiti oppi nopeasti ettei ruokakuppia saa hyppimällä pitkin seiniä ja kiljumalla vaan hiljaa istuen. Neljän yön jälkeen likka hoksasi, että yöt on nukkumista varten ja jos uskaltautuu mamman nukkumaanmenon jälkeen rääkymään niin hyvin vihainen ja väsynyt mörrimöykky tulee laittamaan ruotuun. Nukkui tosiaan siitä asti eri huoneessa kuin me ja nukkuu edelleen, paitsi toki sitä välillä heltyy ottamaan tuon tuhisemaan kainaloon.

Kaiken kaikkiaan vaikka tuo oli suhteellisen rasittava kakara, ei mulla missään vaiheessa tullut pidempiaikaista ärsyyntymistä tai kettuuntumista penskaan. Lähinnä silloin kun se perseili oikein urakalla.

Onneksi pentukuume pysyy visusti loitolla muistelemalla niitä ihania hetkiä kun pikku terroristi upotti terävät naskalinsa meikäläisen kankkuun tai kun vajaa viisikiloinen rääpäle onnistui hyppäämään keittiön pöydälle ja söi kunnon pinollisen vastapaistettuja lättyjä.

Muokattu viimeksi: 09.02.11 22.18
"Miten näin ylimaallisen häikäisevän ihanasta ihmisestä voidaan sanoa, että oon universumin suurin virtsapää?"
09.02.2011 22.30
022651391_r
Viestejä: 355
Mikkeli
Itelläni oli kans tosi rankat ajat ku Nipsu tuli sillo 8 viikkosena meille, ei saanu nukuttua kunnolla kun joutu valvomaan kun pentu saatto yöllä innostua leikkimään ja sit piti juoksuttaa ulos tarpeille. Aluks en uskaltanu edes suihkuun lähteä ennen ku koira nukahti, mut kyllähän se siitä pikkuhiljaa lähti ku pääs siihen tiettyyn rytmiin ja Nipsukin oli sinänsä helppo pentu, kun oppi äkkiä sisäsiistiksi ja eikä pahemmin tuhoja tehnyt edes yksinollessa, ja siitä saa olla tyytyväinen miten hienosti osaa olla yksin kotona.
Olet täällä nyt, olet ehkä huomenna, mutta oletko vuoden päästä, sillä tarvitsen sinua aina ♥
14.02.2011 15.16

Miks mulla pentuajat ei oo ollu yhtää tommosia? Sattunu vissii harvinaisen kiltit pennut kohalle :D

Eka pentu, Viki, tuli meille alaikäsen, se oli vaa 5 viikkonen ja siitä tuliki meijän sakun keinovauva. Tai siis Milasta tuli sen koiranpennun keinoemo. Se kyllä oppi nii nopeesti että asiat tehään ulos ja muutenki oli kauheen aikuinen koira vaikka ikää ei ollu nimeksikään. Se oli sisäsiisti n. 2,5 kk:n ikäsenä. Ja se oppi kaiken muunki tosi nopeasti, oli unelma kouluttaa!

Toinen pentu oli sitten Luna joka oli Vikiä astetta kovapäisempi mutta oppi sekin 3 kk:n ikäsenä sisäsiistiksi, nukku yöt yksin ilman vikinää ja oppi perussäännöt hetkessä. Eikä se kyllä tuhonnutkaan mitään, se oli luonteeltaan niin pikku enkeli.

14.02.2011 18.53
Itellä ei ole koskaan silloin ollut, kun pentu on ollut vielä "pentu". Sittenkun se pahin aika alkaa olla ohi ja koiralla jonkinlaista järkeä päässä, tulee se "huhhuh, ei pentuja vähään aikaan tähän taloon kiitos" -vaihe. Ja se kestää minulla ainakin pitkään, eli en jaksaisi yhtäkään pentua pariin-kolmeen vuoteen sen jälkeen kun oma on kasvanut. Pentu ottaa ja vaatii paljon, mutta kyllä se antaa sen takaisin monin kertaisena viimeistään sittenkun se on iso ja fiksu ;) Kannattaa vaan yrittää jaksaa ja tehdä parhaansa pennun kanssa, se palkitaan vielä joskus!
Fiilis kuittaa
15.03.2011 04.39
Karhun kanssa ei ollut varsinaista puppy bluesia, mutta Nastan kanssa on. Tuntuu, etten pärjää näin herkän koiran kanssa. Tuntuu ettei se tajua ulos pissaamisen riemuja, se ei opi luoksetuloa niin hyvin kun muut koirat (eli en osaa opettaa sitä) ja lisäksi se härkkii Nanaa ja Karhua, eivätkä nuo aseta sille vielä sellaisia rajoja kuin toivoisin. Se on hirveä pieni prinsessaporsas, joka herätti mut kymmentä vaille kaks pissatukselle. Siitä olen siis kiitollinen, koska onhan hienoa että se pyytää ulos. Ulkona se heti pissasi, kakkasi ja sittemn tahtoi sisälle, hienoa siis sekin. Välillä kuitenkin iskee epätoivo, varsinkin kun Nastassa ei ole mitään hienoa. Ei siis pidä käsittää väärin, koulutan sitä yhtä mielelläni kuin noita punaisiakin, mutta se on vaan tuollainen epämiellyttävä, läheisriippuvainen venkula johon en aina osaa suhtautua. :')

Muoks// luin nyt tämän sivun muut viestit ja pakko sanoa: Ei Nasta osaa kulkea hihnassakaan. Miksi, miksi se pelkää vastaantulijoita??? En voi ymmärtää. Muut koirani eivät sano vastaantulijoille mitään, Nasta ei ole kinä moikannut vastaantulijoita ja minäkään en niitä jännitä. Toki meille ovat vieraat koirat räyhänneet eikä sille oikein mitään voi. Menisikö tuo ajan kanssa ohi? Nyt en huomioi sitä mitenkään. Ja siis onhan tuo tavannut vapaana tuttuja koiria. Myöskään yksinjääminen ei suju. Nasta ei millään halua olla yksin vaikka aiemmin osasi. Karhun ja Nanan tai jommankumman kanssa jää kyllä kiltisti, mutta ihan yksin ei suju. ...Kai tämä jotenkin tästä. kesken unien herätettynä en vain ole kovin hyvällä tuulella. Turha tästä on nukkumaankaan painua, nukun vain pommiin enkä ehdi pitkälle aamulenkille seitsemältä. ):
Muokattu viimeksi: 15.03.11 04.48
15.03.2011 05.01
Uskoisin että niillä (minä mukaan lukien) jotka ottavat koiran. Ei toiselle kaveriksi vaan koirattomaan talouteen koiran. Niin ihminen kaiketi ahdistuu ja mahdollisestikin masentuu siitä kun mm. päivärytmit muuttuvat täysin ja on vastuussa jostakusta muusta kuin enään vain itsestään.




Lassi kirjoitti:
Onneksi on myös toi pikkuveli, joka jaksaa leikkiä Lassin kanssa silloin kun en jaksa.



Mulle King on se "pikkuveli" :D Sen on pakko olla riivaamassa ja sen on vaan niin pakko olla välillä tottelematta, tehdä kepposia, riidellä mun kanssa ja sillä on taipumus leikkiä "sotaleikkejä". Usein Kingillä on silmissä sellanen "gjähgjäh"-katse.

Mut itse kanssa jonkin verran masennuin kun King tuli. Hirveä huoli mm. kotiin jättämisen kanssa kun en tiennyt miten reagoi. Eli King siis tuli minulle jo aikuisena :D

Sai olla koko ajan varuillaan, että miten se nyt reagoi ja käyttäytyy. Kantapään kautta ja rautalangasta vääntäminen kaikkien sääntöjen suhteen oli raskasta, kun Kingillä on älytön tapa pomotella. Tuo alkaa "tottua" rajoihin ja arvojärjestykseen niin että kokeileen niitä kunnolla niskotellen. Ikää koiralta löytyy kohta jo seitsemän vuotta ja silti käyttäytyy kuin kunnon teini piski.


Kingin sotaleikit= mm. koirapuistossa äkkiliikkeiden teko jatkuvalla haukkumisella ja sit välillä muristaan ja juostaan onnesta soikeana ympyrää. Oppinut Turolta, kiitos siitä :D
Muokattu viimeksi: 15.03.11 05.06
15.03.2011 11.03

Karhu// Nasta on pelokas vempula koska sillä on Jullen herkät shelttigeenit. ;) ET VARMAAN TIENNYT.

Mulla oli jonkinlainen pentumasis kun sain Jullen. Koiran tuloon liittyi suuresti kaikkea muutakin kuin se koira ja samaan aikaan ihmissuhteet kaatuilivat (tai vähintään huojuivat huolestuttavasti) ja peruskoulukin otti ja loppui. Jullehan on ensimmäinen oma koirani, joten vaikka olin tietysti innoissani, tajusin vasta koiran otettua kuinka vähän mulla oikeastaan olikaan/onkaan käytännönt ietoa ja kyllähän siinä iski jonkinlainen sitoutumiskammo kun tajusi nyt sitoneensa itsensä (toivon mukaan!) seuraaviksi 15 vuodeksi johonkin koiraan. :,D

Kun lähipiirissä oli muitakin koiraongelmia, niin näin myös kaikki Jullen viat ja heikot kohdat vääristyneissä mittasuhteissa. Otin siis suunnatonta stressiä hihnassa kulkemisesta ja pelkäsin koirani olevan jotenkin viallinen kun se oppi sisäsiistiksi "vasta" joskus 3 kk vanhana. Asiaa ei yhtään auttanut se, että tuntui siltä että kaikki lähipiirin ihmiset kyseenalaistivat kelpoisuuteni koiranomistajaksi...

Onneksi kyseinen koira täyttää ensikuussa jo 2 vuotta ja alkaa teiniangstitkin olla ohitse. 9_9

Muokattu viimeksi: 15.03.11 11.08
15.03.2011 12.15

Kyllä se ihana pentuaika on joskus ollu rasittava ja tehnyt mieli repiä hiukset irti ja mennä pihalle vain karjumaan yksinään :D Onneksi siitä selvittiin. Luigilla oli pentuaikana kauhiasti hikkaa ja joka yö hikkasi sängyn alla, yritäppä siinä nukkua sitten. Tai sitten Luigi tuli sängyn viereen vinkumaan, kun alkoi pelottamaan. Tätä tapahtui vain parina ekana yönä, meille tulon jälkeen :)

Meillä alettiin harjoittelemaan yksinään oloa, parin päivän päästä. Ja silloinkin mentiin käytävään ja oltiin lähössä kaupaan, kuunneltiin joku 5min oven takana, että kuuluuko kämpästä mitään ääniä. Noh, ei kuulunut eikä kuulu vieläkään :)

02.04.2011 20.44
021511206_r
Viestejä: 998
Forssa
Tutulta kuulostaa. Nemon kanssa ei kyllä mitään tollasta ollut, mutta Nikin pentuaika oli jokseenkin.. raskas :D Ah ku nautin nyt kun molemmat koirat on aikuisia, ja Nikikin on vihdoin asettanut aivonsa oikealle, aiemmin tavoittamattomalle, taajuudelle. Ei sitä oikein pysty edes sanoin kuvailemaan, kuinka ihanaa on, kun koirat osaa kulkee hihnassa, ei räyhää, ne tottelee kun käskee, tarvittaessa osaavat kulkea ilman hihnaakin, tulevat luokse metsässä ollessaan, ei kokoaikaa yritä jotain pikku jäynää, osaa jo kaiken tarpeellisen eikä koko aikaa tarvitse olla opettamassa jotain uutta. Voi vaan.. elää helppoa elämää ja nauttia koirista. Kaikkein parasta on seurata vierestä tuttujen pentuja, ja nauttia siitä, että itse on jo käynyt läpi  tuon kaiken :D
Muokattu viimeksi: 02.04.11 20.45
04.04.2011 17.22
021755345_r
Viestejä: 1932
Joensuu
Siis joo kyllä, tuttua huttua täälläkin. Rico oli ensimmäiset pari kuukautta aivan kamala pentu, se hyppi hyppimästä päästyään ja kokeili hampaitaan käsiin enemmän kuin laki salli. Varhain jouduin heräämään kun tuo vinkui, ja piti ravata ulkona, siivota niitä lukuisia ja lukuisia pissejä ja kakkoja lattialta, ja yrittää kestää sitä tajutonta riekkumista ja riehumista mitä tuo harrasti. Ja kun se nukahti niin oikeesti pääs syvä ja helpottunut huokaus, kun sai itsekin lepuuttaa hermojaan kun ei hetkeen tarvinnu harrastaa hillitöntä rumbaa..
Ja sitä oikeesti toivo että vois viskata tuon koiran pihalle tai seinään tai minne tahans akunhan rauhottuis, mut samaan aikaan se oli mitä ihanin ja rakkain koira. ja kun poika kasvo niin rauhottu myös tosi paljon, ja nyt voi vaan nauraa niille kamalille pentuajoille.. ;)
Sisimmän ikuisuuskohinassa, kuiskaus avaruuden syvänmerenunta
01.07.2011 02.41
022604027_r
Viestejä: 852
Seinäjoki
Troilus kirjoitti:

Onko kukaan kokenut ns. Puppy bluesia. Sitä voi kai verrata jollain lailla baby bluesiin eli synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Mun on pakko tunnustaa, että alku on ollut aika raskas meillä. Huomenna tulee kaksi viikkoa siitä kun Troilus haettiin kotiin. Tänään on ensimmäinen päivä, kun olen pennun kanssa yksin koko päivän. Musta vaan tuntuu, että en jaksa ulkona hyppäämistä, pissojen ja kakkojen siivoomista, pennun vahtaamista, kieltämistä, kokoajan skarppina olemista. Olen niin monta kertaa ajatellut, että ei olisi pitänyt Troilusta ottaa. Ja sitten on tietysti hirveä syyllisyys sen jälkeen, koska rakasta mussukkaa ihan hirveästi. Tietysti mulla vaikuttaa sekin, että olen työttömänä ja kauhea stressi koska jotain töitä löytyisi.

Mutta on tää 1000 kertaa raskaampaa mitä kuvittelin. Ja mulla on vielä pentuajasta kokemustakin. Siitä on vain niin kauan.

Kertokaa ihmeessä omia kokemuksia, jos niitä on!

Mulla oli ihan samanlainen olo viime marraskuussa/joulukuussa kun Nemo oli aivan sairaan raskas hoitaa. Olisin antanut sen oikeesti pois jos ei olis ollu äitiä ja iskää, olin oikeesti masentunu sen tulosta. Nyt se tuntuu pahalta koska oikeesti tiedän että rakastin sitä jo silloon aivan kamalasti! En antaisi päivääkään pois. <3

Muokattu viimeksi: 01.07.11 02.41
http://erikakatariina.blogspot.com.es/
01.07.2011 13.53
022298297_r
Viestejä: 982
Nummela

Mulla kaikista kolmen koiran tuomasta pentuajankokemustsesta taisi Röllin tulo olla rankin.

Eka ihan oma koira, ja ehto et sen sain, oli hoitaa koira ihan ite. Ku beaglemme kasvatukseen oli kaikkiosallistunu (se tuli kun olin melkein 12v, ja silloin meistä kolmesta lapsesta jokanen vuorotteli muutaman yön nukkuen sen kanssa ja hoitaen aamul ulos yms).

Kesä meni jees, eli se pikkupentuaika, Röllin kanssa, oli viel kohtuu helppo. Ehkä väsyttävin oli juurikin aikaset nousut.

Syksyllä olikin pahempi aikakausi, Röllillä oli lukioni alkaessa ikää n. 4 kuukautta ja vaikka muu perhe välillä autto, niin sattumalta tän kaiken stressin yhtälö laukas mulla ihan diagnoosiin ja itsemurhayrityksiin johtaneen lähes neljävuotta kestäneen masennusjakson.

Ja ei, ei todellakaan ollu koiran syytä se :D Mutta pieni pentu ihan omalla vastuulla, lukion alotus ja oman murrosiän ehkä pahimman vuoden alkaminen aiheutti siinä määrin suurta stressiä, että ei ollu ihan hyviä saurauksia.

Periaatteessa Rölli oli pentunakin aika helppo, mut se vastuu ja kaikki saattoi olla itelleni juuri sillä hetkellä rahtunen liikaa.

Onneks koirat kasvaa nopeasti verraten lapsiin, joten kyl asiat siihen puolen vuoden,, vuoden ikään mennessä helpottu vähän Röllin kohdilla. Ja periaatteessa se pentuaika on aina se paraskin aika, haitoistaan huolimatta :)

Iivon kohdalla ehkä rankin asia on ollut se että nyt ekaa kertaa hankin koiran täysin itse ja koska omillani asun, ei oo ketään avittamassa ollu vaikka voimat oiski joskus ollu vähän finito. Ja tietty hankalaa ollutsekin että talvipentu ja ollu koulu samaan aikaan. Ne syö jaksamista, ja sen takia mm. sisäsiistiksi oppiminen on olu tosi hidasta. Mutta eteenpäin ollaan menty ja hyvin sujuu jo monet jutut :D

01.07.2011 14.27
Aaken pentuaika osasi kiristää hermoja ja kaiken sen söpöyden keskellä mua masensi joskus kovastikin koko tilanne. Aake oli tosi vilkas pentu ja se haki huomiota tauotta tekemällä jotain kiellettyä. Kerran ehti istua alas niin taas sai nousta ja hakea pennun kielletystä paikasta. Aake myös kaiveli kaikenlaisia tavaroita ja roudasi niitä pitkin kämppää saadakseen huomiota. Kun luuli jo rajanneensa kaiken kielletyn pois niin eikös tuo ollut salamana pöydällä tai karkasi pihalle tai muuta vastaavaa... Sisäsiisteys oli yksi pienimmistä ongelmista siinä vaiheessa, kun voimat kuluivat pennun paimentamiseen koko sen hereilläoloajan. Hiljalleen tullessa 1-2 vuoden ikään Aake rauhoittui ja oppi suuntaamaan energiaansa fiksumpiin asioihin.

Pentua kasvattaessa turhauttavinta ehkä oli se, kun se kamala riiviö purki energiaansa kiusaamalla mua. Aake karkaili, puri, hyppi, komensi, laittoi kaikki tilanteet leikiksi (monesti raahasin sitä pois kielletystä paikasta pitkin lattiaa sen maatessa selällään ja näykkiessä...) Aake ei ollut missään vaiheessa erityisen haastava luonteeltaan, meillä ei tullut kertaakaan edes murkkuiässä sellaisia todellisia johtajuuden testaamisia tai muita, aina tuo on toiminut leikin ja pelleilyn kautta. Se vaan on niin vilkas. Siinä vaiheessa, kun on viikko tolkulla juossut pennun perässä, tuonut sille leluja ja luita, lenkittänyt ja keksinyt tekemistä ja se silti kehtaa iskeä naskalinsa hoitajansa ihoon niin kyllä, turhautti aivan tavattomasti. Kiittämätön pentu, ei varmasti edes pidä mua missään arvossa! Noissa tilanteissa on vaan hyvä muistaa se ettei inhimillistä liikaa niin välttää nuo tuntemukset.

Pennun kanssa monesti masentavinta on yrittää elää sen ongelmakäytöksen (ehkä turhan raju termi) kanssa päivästä toiseen tietämättä, että mikä mättää kun muutosta parempaan ei tapahdu. Ongelmia ongelmien perään ja koko homma tuntuu rysähtävän vain niskaan. Silloin ei auta, kuin yrittää keksiä mahdollisimman paljon tilanteita, joissa voi nauttia pennusta ilman mahdollisia houkutuksia ongelmakäytökseen ja odottaa, että se aika kasvattaa sille kakaralle ulkomuodon lisäksi jotain sisältöä pääkoppaan.
01.07.2011 14.35
022161897_r
Viestejä: 750
Tuusula
Väinön pentu aika oli kyllä yhtä h*lvettiä ja kyllä sillon oli useesti tosi alla päin ku ajatteli, että miks mulle tulee tämmönen pentu joka vaan puree ja hyökkäilee omistajansa päälle, mutta mun vanhemmat se jätti rauhaan ja niille oli oikee enkeli. Tuntu et kaikki meni penkin alle ja en osannu tehä sen kans muka mitään tai aina teki kaiken väärin, mut veikkaan et tää johtu sit kuitenki siit ku mä olin se joka aina kiels tekemästä kaikkee kiellettyä, opetin temppuja, olin tiukkana sen kans et mitä saa ja ei saa yms. mut vanhemmat vaan silitteli ja lelli :D 4kk iässä oli jo tosta päästy yli ja sit alko menee hyvin :)

Vaulan kanssa ei oo ollu muut ongelmaa ku sisäsiisteys, mut ei se mua oo ajanu kuitenkaa mihinkää masennukseen tai muuhun :D
17.07.2011 23.04
021229898_r
Viestejä: 79
Rovaniemi

Päivän iloitsin Wernerin edistymisestä, sisäsiististä yöstä ja onnistuneesta päivästä. Oppinut kahdessa päivässä istu, paikka, hae ja anna-käskyt. Lisäksi yksin olo sujui hyvin. Mutta nyt illalla pennulla oli taas virtaa ihan liikaa ja koko ajan vanhemman koiran päällä. Väsymys painaa päälle, itku uhkaa tulla mistä tahansa eikä pentu tottele kieltoa ja on keksinyt lisäksi ottaa terävät hampaansa apuun vastustaakseen kieltoani. Hermostuin pennulle, ei sais mutta en vaan pystynyt hillitsemään itseäni. Nyt riiviö onneksi nukkuu.

Oma vikani kyllä, päivä meni hyvin koska se oli aamu ja päivän lenkeistä niin väsyny, ettei jaksanu kiusata (nylkyttää) vanhempaa koiraa ja kuunteli mun käskyjä. Nyt virtaa on liikaa ja vanhempi koira kiinnostaa niin paljon ettei jaksa keskittyä mihinkään älytehtäviin vaan roikkuu vaan vanhemman koiran pepussa kiinni.. Huomena teemme illalla myös pennun kanssa tunnin kävelylenkin, josko olisi rauhallinen ilta.

Kommentointi on sallittu vain sisäänkirjautuneille henkilöille

Logo-labyrintti