Puppy blues - Sivu 3 (Koirat > Pennut)

18.07.2011 16.03
021711365_r
Viestejä: 1434
Rovaniemi

Eepi oli tullessaan ihan kamala. Ja seuraavat kuukaudet olivat vielä kamalempia. Mietin usein, että miten pieni koiranpentu voi olla noin hirveä? Olin varma että Eepistä ei tule ikinä mitään yhteiskuntakelpoista koiraa!

Se pieni, söpö, harmittoman näköinen pallero puri. Ihan kunnolla. Hyökkäili käsiin, jalkoihin, mihin vain pääsi käsiksi. Hajotti enemmän tavaraa kuin aiemmat koiramme yhteensä. Mutta se pureminen oli hirveintä. Kädet aina verinaarmuilla ja mustelmilla, ei muuten ollut kivaa. Itkin ja kirosin tuon "hirveän piskin", ja toisinaan tuntui siltä että pentu pitäisi lähettää sinne mistä se tulikin.

Ja niin jääräpäinen... Aina kun se huomasi uuden jutun mitä EI saa tehdä, niin sehän piti toistaa kymmeniä kertoja. Oli mukavaa raahata käsiä raatelevaa pentua pois kukkapenkistä tai naapurin pihasta. Aina uudestaan ja uudestaan. Joka päivä. Varmaan minuutin välein.

Nooh, varttuessa tilanne helpottui. Selkeistä rajoista ja lukemattomista toistoista oli hyötyä. Mutta Eepi on edelleen tosi jääräpäinen. Ja pohtii aina hetken että totellakko vaiko ei. Mutta sellainen se on, eikä muuksi muutu. Ehkä hyvä niin :)

18.10.2013 23.02
022470036_r
Viestejä: 40
Kerava

Mullaki on ollu jonkinlaista pentumasennusta, nyt kun tää pieni pallero on täällä. Ollut vasta vähän yli viikon. Pelkään koko ajan, etten oo tarpeeks hyvä omistaja Rikalle tai teen jotain väärin sen kouluttamisessa, ja se menee "pilalle" ja häiriintyy tai jotai. Poden myös hirveetä syyllisyyttä siitä, ku tajuun mite vähä oon leikkiny sen kaa esim. tänään enkä millää jaksais käyttää ulkona. Oon jopa pari kertaa miettiny, että jaksankohan tätä sittenkään, mutta kyllä mä silti tajuun, että rakastan sitä enkä vois ikinä luopua.

Tiiän, ettei se oo pentu ikuisesti, mutta tää alku on ollut mulle todella raskasta enkä jaksa sitä, kun pitää varhaisin aamulla mennä ulos. Oon tosi huono heräämään aamuisin. Vaikeinta tässä on se, kun Rika puree nilkkoja (varmaan rodun ominaisuus?) tosi kovaaki välillä innostuessaan niin, ettei voi pysyä rauhallisena niinku pitäis vaan saatan jopa suuttua tosi pahasti, mut yritän silti vaa pärjätä sen kanssa. Huh. Ois vaa kiva päästä eroon tosta sen jalkojen raatelusta, se oikeesti sattuu tosi paljon.

Ainii jyrsii vuokrakämpän kaapinreunojaki jne. Se stressaa iha hirveesti, ku tää on yksityisomistajan kämppä, nii pelkään, että joudun korvaamaan isollaki rahalla noi jäljet joskus..

Muokattu viimeksi: 18.10.13 23.03
18.10.2013 23.14
022675588_r
Viestejä: 1206
Pori

Mä oon välillä kyllä niin loppu Hepun kanssa. Toi on järkyttävä puremaan ja riehumaan. Aamulla kun herää siihen et on kusiläikkiä ja paskaa siivottavana niin ei kauheen hyvin päivä ala. Ja sit pentu hyppii vielä silmille. Mut onneks tää pentu aika on äkkiä ohi .

Olga oli pentuna kans ihan hirvee. Kummasti aika kultaa muistot ja otin sit tommosen toisen hirveen pennun :D. Mut Olga on nykyään mamin paras mussukka, joten jaksan uskoa, ettei Hepustakaan ihan kamala tuu vaikka nyt onkin maailman rasittavin :D

18.10.2013 23.15

Mua ihmetyttää, ettei mulla ole mitään "puppy bluesia" ollut, kun oon vielä vähän taipuvainen sellaisiin (etenkin kun pennun kanssa on niin paljon pakotteita, mitkä vain täytyy tehdä, kuten ulkona hyppiminen), vaikka joskus hermot onkin ihan piukeena tuon kanssa olleet. Sammeli vaan osaa tulla aina niin oikeella hetkellä lähelle ja vaihtoehtosesti kadota, kun huomaa, etten jaksa. 

Joskus pari kuukautta sitten oli kyllä vähän samanlaista, kuin Rikalla, tuntui ettei meistä mitään tule ja että kusen kaiken tuon koiran kanssa ruokinnasta koulutukseen ja harrastuksiin. Nyt oon kuitenkin saanut lisää itsevarmuutta ja paremman asenteen, riittää, että hoidan tuota niin hyvin kuin osaan (ja jos tuntuu, että jotain en osaakaan, niin otan selvää). Tosin jos mulla jotain pienen masennuksen oireita on ollutkin, niin ehken vain enää muista niitä. :'D 

"One part brave, three parts fool" -Brom, Eragon
31.10.2013 17.42

Viime aikoina on ollut useamman kuin kerran sellainen fiilis, että tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin tuon pennun kanssa. Helppohan tuo on verrattuna siihen, mitä voisi olla, mutta tuo sisäsiisteys ennen kaikkea jurppii. Kyllähän mä sen tiedän, ettei 7-8 kuukauden iässä välttämättä vielä olla sisäsiistejä, mutta kun tuo vanhempi uroskin on pennun myötä ryhtynyt ruikkimaan sisälle. Tuntuu, ettei sisäsiisteyskoulutus ole enää aikoihin edistynyt minnekään suuntaan.

 

Kaiken kukkuraksi sennun ja junnun välit ovat huonot enkä voi jättää niitä samaan tilaan keskenään ollessani poissa. Välejä saa selvitellä vaikka olisinkin kotona. Pieni yksiö, joten eristämismahdollisuudet ovat rajalliset - mitä nyt olen hankkinut pennulle aitauksen, jossa se viettää mun työpäivät. Onneksi on pienestä rodusta kyse niin aita on riittävä este.

Joudun tosiaan vahtimaan vieressä pennun syömistä, sillä se ei syö mikäli sennu edes katsookin siihen suuntaan - sama namien kanssa. Luovuttaa luimien naminsa ja ruokansa sennulle eikä edes puolusta. Ja sennuhan jyrää auttamatta tuota pentua - pari kertaa on ollut kurkussa kiinni ja pentu huutaa suoraa huutoa. Pentu alistuu kyllä hyvin, mutta sennu ei lopeta alistumiseen. Siitä huomaa selkeästi, ettei se siedä lainkaan koko pentua ja mä vain mietin, että tuleeko se seikka koskaan muuttumaan mihinkään suuntaan. Sennulla on kuitenkin jo yli 8 vuotta ikää. Ei se ole koskaan ollut hyökkäävä toisia koiria kohtaan, pikemminkin vetäytyvää sorttia, mutta ilmeisesti urospentu omalle alueelle oli vähän liikaa.

Muokattu viimeksi: 31.10.13 17.43
21.11.2013 00.10
022526323_r
Viestejä: 325
Hämeenlinna

En saanut taas nukuttua joten päätin tulla avautumaan. Olisi kiva jos jollakulla olisi mielipiteitä jaettavana asiasta.

Mua on tässä jonkin aikaa ahdistanut se että pentu ei tunnu omalta. Kenai on kyllä varsin mainio penikka: tosi rohkea, avoin, oppivainen, melko rauhallinen ja muutenkin niin mahdottoman suloinen karvapallo mutta jotenkin musta tuntuu ettei mulla ole minkäälaista sidettä tuon kanssa. Se vaan pyörii arjessa mukana ja tuntuu siltä ettei se ole minun koirani vaikka minä siitä huolehdin. Tää on todella ahdistava tunne. Olen ihan tosissani ajoittain miettinyt että olisi parempi etsiä sille uusi koti. Vielä kun kyseessä on nuori pentu se varmasti sopeutuisi kyllä uuteen perheeseen ja helpompi sille olisi koti nyt löytää kuin joskus kuukausien päästä kun se on jo voinut oppia ties mitä huonoja tapoja joita minulla ei ole ollut voimia korjata tämän ahdistuksen vuoksi. 

Näitä ajatuksia kuitenkin varjostaa syvä häpeä. Olenhan itsekkin kauhistellut näitä "4kk pentu etsii kotia" -ilmoutuksia mitä löytyy pitkin nettiä miettien että eikö ihmiset ihan oikeasti voisi edes vähän harkita ennen kuin hankkivat elävän olennon lemmikiksi. Myönnettäköön että en harkinnut kunnolla tämän pennun ottoa sillä pentu ei ole ensimmäiseni mikä voi olla myöskin olla syynä näihin tuntemuksiin. Edellistä koiraani toivoin vuosia, kävin itse valitsemassa haluamani pennun pentueesta ja odotin kyseistä pentua vielä viikkoja. Kenai ei ollut suunniteltu. Satuin näkemään ilmoituksen netissä ja mietin että miksi ei? Siinähän se menee toinen koira missä yksikin ja koirista olisi myös toisilleen seuraa jos/kun pääsen taas opiskelemaan ja yksi koira joutuisi olemaan ypöyksin päivät pitkät. Kasvattaja ilmoitti että jos haluat pennun niin varaat viimeistään huomenna ja kun varausmaksu oli jo maksettu ei sitä raaskinut enää perua vaikka täysin rehellisesti sanoa kaduin päätöstäni jo ennen pennun tuloa. 

Mietin miten rankkaa olisi kertoa läheisilleni jos päättäisinkin luopua pennusta. Kuinka moni pitäisi minua huonona ihmisenä, kuinka kaikki ne jotka epäilivät ettei minusta olisi tähän voisivat pienissä mielissään lällätellä olleensa oikeassa ja ennen kaikkea kuinka vaikeaa se olisi myöntää itselleen epäonnistuneensa. Kyllähän siinä olisi taas totuttelemista kun pentua ei enää olisikaan jaloissa pyörimässä mutta kuitenkaan en tiedä olisinko silti surullinen siitä.. Pettynyt, itseinhoinen, vihainen, hämmentynyt kyllä, mutta entä surullinen? Ja entä jos sittenkin katuisi pennun pois antamista? Pystyisinkö antamaan sitä itselleni anteeksi että luovutin liian aikaisin? 

Muistelisin kyllä Kuurankin kanssa kokeneeni pentuaikoina välillä sen tunteen että olen vaan niin loppu, en osaa enkä jaksa mitään eikä mistään tule mitään pennun kanssa ja nyt se on niin rakas etten voisi kuvitellakkaan siitä luopuvani. Kenain kanssa tää tunne vaan on jotenkin erilainen. Ei niinkään turhauta eikä tuo pentu ole mitenkään rasittava, se vaan ei tunnu omalta..

Kuitenkaan en halua luopua Kenaista. Vaikka tuo pentu ei tunnu itselle mitenkään läheiseltä siitä on tullut Kuuralle jo todella tärkeä. Haluaisin yrittää vielä, todistaa niin itselleni kuin muille että tämä toimii ja kaikki nämä epäilyt ovat olleet turhia ja kuitenkin takaraivossa kytee kysymys siitä meneekö tämä tunne varmasti ohi? Ja entä jos ei menekkään, missä vaiheessa silloin pitäisi luovuttaa ja etsiä pennulle uusi koti? 

Aivan mielettömän kamala tunne. :(

21.11.2013 00.15
022675588_r
Viestejä: 1206
Pori

Täällä on sama fiilis. Siis sen suhteen, että ei mulla oo mitään kummempaa sidettä tullu Heppuun eikä oo semmosta fiilistä et rakastaisin sitä samallain mitä Olgaa. Toi on super rasittava välillä ja koettelee mun hermoja. Mut silti oon aika varma, että kun se tosta kasvaa ja oppii sisäsiistiks ja muutenkin aikuistuu niin kyllä asiat sit helpottaa. Tää pentuaika ei oo mun juttu.

Ei mulla silti koskaa oo semmosta fiilistä ollu, että tosta haluisin luopua. En mistään hinnasta luopuis. Heppu on super hieno poika, mut ei vielä herätä mussa mitään kummempia tunteita.

21.11.2013 01.24

Kenai/ Musta on sinänsä tosi hassua sanoa, ettei nelikuukautinen pentu tunnu yhtään omalle. Vaikka ymmärrän kyllä noita tuntemuksia. Kuitenkin tuntuisi jotenkin hieman siltä, ettei vain ole jaksettu uskoa ja antaa ajan kulua tarpeeksi jos ollaan miettimässä luopumista noin nuoresta koirasta koska siihen ei ole mitään sidettä. Mullakin oli alkuhuuman jälkeen lyhyt kausi, jolloin Sammeli tuntui melkein vieraalta ja mietin ikävöiden sitä tunnesidettä, mikä mulla edelliseen koiraan oli.

Kuitenkin, nyt kun olen vahvistanut suhdetta pentuun ajan kanssa on siitäkin tullut ihan mahtava ja saan jo koirasta samanlaista tukea ja turvaa kuin edellisestäkin. Tietenkin nämäkin asiat menevät varmasti eri tavoin eri ihmisillä, mutta itse en suostuisi vielä noin aikaisin luovuttamaan. Ei ne tunnesiteet ja kiintymisen tunteet usein synnykään tuosta noin vaan, vaan vahvistuvat ajan ja yhteisten kokemuksien (myös vastoinkäymisten) kautta.

Kuitenkin, mukavaa huomata, että olet itsellesi rehellinen ja mietit noita asioita. Jos yhteiselo ei koiran kanssa tunnu oikealta ja siitä ei saa nautintoa niin on oikeasti aiheellistakin miettiä, että onko tää nyt hyvä näin vai pitäisikö asialle tehdä jotain. Itse kuitenkin antaisin asioiden nyt vain edetä omaa tahtiaan ja tarkastelisin tilannetta uudelleen myöhemmin. Jos koiran kanssa ei kuitenkaan mitään varsinaisia ongelmia ole ja koira voi hyvin nykyisessä kodissa. Uusi koti on tietenkin aina hankalampi juttu mitä vanhemmaksi koira ehtii, mutta Kenai on niin kakara vielä, että tuntemukset voivat muuttua. Ja sehän olisi aina koiran kannalta paras vaihtoehto, että elämä alkaisi rullaamaan jo nykyisessä kodissa tuttujen ihmisten kanssa. Tsemppiä kuitenkin teille, ei mikään helppo tilanne!

Muokattu viimeksi: 21.11.13 01.26
"One part brave, three parts fool" -Brom, Eragon
21.11.2013 08.14
022710084_r
Viestejä: 1355
Rovaniemi

Mulla ainakin on mennyt aina hirveen kauan että pentu alkaa tuntumaan "omalta". Sisun kanssa taisi jopa mennä siitä seitsenviikkoisesta puolivuotiaaksi. Mut en pennuista perusta muutenkaan tai tajua miksi ihmiset niitä niin ihkuttaa, en vaan halua hankkia valmiiksi pilattua koiraa vaan mieluummin pilaan itse niin helpompi jäljittää takaspäin missä on menty vikaan ja milloin. :D

http://hambeastounlimited.tumblr.com taideblöärgh.
21.11.2013 09.32
022675588_r
Viestejä: 1206
Pori
Velmu kirjoitti:

Mulla ainakin on mennyt aina hirveen kauan että pentu alkaa tuntumaan "omalta". Sisun kanssa taisi jopa mennä siitä seitsenviikkoisesta puolivuotiaaksi. Mut en pennuista perusta muutenkaan tai tajua miksi ihmiset niitä niin ihkuttaa, en vaan halua hankkia valmiiksi pilattua koiraa vaan mieluummin pilaan itse niin helpompi jäljittää takaspäin missä on menty vikaan ja milloin. :D




Just näin mullakin eli komps!
21.11.2013 10.14

Manun tullessa eka viikko tuntui todella vieraalta. Omassa pedissään se ei suostunut nukkumaan, joten parin yön jälkeen annoin periksi  ja otin kainaloon. Alkuun epäröin kovasti omia koulutustaitojani, tulenko pärjäämään, mutta kyllä ne palaset alkoi loksahtelemaan paikoilleen. Varmaan kuukauden päästä en olisi enää luopunut Manusta mistään hinnasta.

Taavin kanssa en enää jaksanut stressata pentuaikaa, mutta silloin tuli raskas aika, kun Taavi ensin aloitti sohvan ja seinien syömisen. Sen jälkeen oli sitä mieltä, että miksi tehdä tarpeensa ulos, kun ne voi tehdä vaikka omaan petiin. Yksinolon ajaksi eristys kylppäriin onneksi toimi tässä asiassa ja sisäsiisteyskin saatiin mallilleen. Suhde Taavin kanssa on ollut erittäin hitaasti syttyvää, tuntuu että vasta nyt 1½ vuoden jälkeen olen alkanut tykkäämään siitä. Sillä on ollut aika raskas nuoruusikä voimakkaiden hormoonien kera, joten välillä on hermoja koeteltu.

21.11.2013 10.53
022526323_r
Viestejä: 325
Hämeenlinna

Sammeli, onhan tää varmasti tosi monelle hullun kuuloista näin nuoresta koirasta puhuttaessa mutta toisaalta kun mie olen koko ikäni ollut älyttömän helposti kiintyvää sorttia. Mandy tuntui omalta jo ennen kuin se tuli, Tinka & Ruska (kodinvaihtajina tulleet) tuntui omilta siitä hetkestä kun ovi ensimmäisen kerran sulkeutui niiden takana vaikka Tinkalta menikin reilu vuosi ennen kuin lähti mielummin minun kuin ex. omistajansa matkaan ja Kuura tuntui omalta heti tokasta päivästä alkaen. Jopa hoidossa olleet siskon kissat / kavereiden koirat ovat tuntuneet jo sen parin päivän jälkeen siltä että voisivat aivan hyvin olla minun elukoitani! Totta, Kenai on "vasta" nelikuinen. Toisinpäin käännettynä se tarkoittaa sitä että se on "jo" reilut parikuukautta mulla ollut..

Kiba, olen itsekkin kiinnittänyt huomiota tähän ja se voi hyvinkin olla osasyynä näihin tuntemuksiin etten vietä pennun kanssa tarpeeksi kahden keskeistä aikaa. Kenai ja Kuura leikkivät todella paljon keskenään mutta olen kyllä pitänyt huolen siitä että vähintään kerran päivässä saavat leikkiä myös minun kanssani. Käyn Kenain kanssa väh. 15min päivässä leikkimässä kahdestaan ulkona, hihnalenkkeilyt tehdään kaksistaan ja aina kun lähden autolla jonnekkin otan vain Kenain mukaan. Onhan tuo huomattavasti vähemmän mitä esim. Kuuran kanssa tuli sen pentuaikoina vietettyä mutta minkäs teet kun päivässä on vain rajallinen määrä tunteja. :/ 

Mut joo, eikähän tää tästä ohi mene, toivotaan ainakin. En mie nyt vielä ole ton kanssa luovuttamassa mutta kyllä se silti hieman pelottaa että entä jos tää tunne ei menekkään ohi. Oispa joku kertonut etukäteen että näinkin voi käydä!

21.11.2013 14.01
021541248_r
Viestejä: 4350
Muurame

Anna Kenaille aikaa! On ihan tyypillistä että monen koiran laumassa pennulle ne muut koirat voivat olla ihmistä tärkeämpiä. Ja niin se saa ollakin. Niiden kanssa se arkensa viettää. Suhteen luominen voi viedä vuoden, ylikin mutta kun se sitten kehittyy, siitä tulee vahva!

Sitä mukaa kun pääsette tekemään hommia yhdessä ja kehitätte omia juttujanne, kasvaa side välillänne. Tuo on juuri sitä puppybluesia tai synnytyksen jälkeistä masennusta että oma ei tunnu omalta. Se on hormonaalista ja menee kyllä ajan myötä ohitse. Jos uuden tulokkaan persoona eroaa kovasti vanhoista, kestää aikaa tottua siihen.

21.11.2013 23.46

Kenai/ No varmasti se tuntuu oudolle ja aika hälyttävällekin, jos etenkin aikaisemmin kiintymys on tullut noin nopeasti. Mutta kyllä se musta on silti "vasta", pari kuukautta ei ole vielä oikeasti niin pitkä aika, vaikka siltä ehkä tuntuukin. Ja sehän pennunotossakin aina on, mitä vain voi tapahtua eikä kukaan ole niistä varoittamassa. Vaikkein teitä henk. koht. tunnekaan, niin minusta tuntuisi kuitenkin todella epätodennäköiseltä, etteikö teidän suhde oikeasti vielä muuttuisi ajan myötä mahtavaksi ja se koirakin alkaisi tuntua omalle ja tärkeälle. :)

"One part brave, three parts fool" -Brom, Eragon
07.12.2013 11.23

Mullakin on (edelleen) samanlaisia ongelmia mitä Kenailla - mua ei vaan kiinnosta tuo jo lähes aikuinen koira. Alkuhuuma oli ihanaa, varsinkin kun meillä ei ikinä ole ollut mitään pikkupentua, mutta kun koiran luonteenpiirteet tulivat esiin, niin tajusin ettei tuossa koirassa ole mitään omaa. En pidä rodusta erityisemmin, Lillan on vain ja ainoastaan äitini perään eikä sitä oikein muut kiinnosta, ja luonteeltaan tuo on jotenkin niin mitäänsanomaton.

Tosin tässä tilanteessa olen onnekas sillä tavalla etten tuota koiraa omista, enkä edes haluaisikaan. Alkuaikoina suunnittelin käyväni kaiken maailman harrastuksissa Lillanin kanssa, mutta nykyään jo lenkille lähtö tuntuu ihan ylitsepääsemättömän tylsältä ja turhalta.

The more I get to know people, the more I like my dogs.
26.12.2013 17.40

Meillä pentu on ollut vasta maanantaista lähtien ja inhottaa jo nyt myöntää, että välillä ärsyttää. ._.

Aivan valloittava ja ihana pallero tuo on, söpöyden huipentuma, mutta jotenkin alan väsyä siihen jätösten siivoamiseen, ulkona ramppaamiseen, vinkumiseen, puremiseen, haukkumiseen, pennun kyttäämiseen, komentamiseen, vahtimiseen... Ja kun pentu nukkuu rauhassa jossakin itsekseen, tulee tunne "missä pentu, mitä se tekee, missä se on!?" Milloin pentu jahtaa kissaa, milloin kissa sähisee ja läpsii pentua, milloin pentu kyttää rottaa, milloin pentu ja kissa vetää kamalaa rumbaa pitkin kämppää, milloin pentu järsii jotain sopimatonta...

Mut pitää pysyä vaan vahvana. Kyl tää täst viel helpottaa, kunhan penska kasvaa. Sehän on vasta hieman yli seitsenviikkoinen. Inhottaa vaan tuntea pientä loppuunpalamista jo nyt, vaikka mä tuota rakastankin ihan kamalasti. /: Nyt osaan arvostaa Murua aikuisena (vanhuksena...) koirana, se on niiiiiiiin helppo verrattuna tuohon nappulaan, koska koira on jo oppinut käytöstavoille.

It can't rain all the time.
27.08.2014 08.06
000113779_r
Viestejä: 2684

Herättelempä nyt tätä ketjua, koska mielenkiinto heräsi. Miten on tilanteet kehittynyt tänne aikasemmin kirjoittaneilla? Onko puppy blues helpottanut ja onko tunnesiteet alkaneet voimistua? :)

Muokattu viimeksi: 27.08.14 08.07
27.08.2014 08.57
021346471_r
Viestejä: 1327
Espoo

Ei olla aikaisemmin taidettu kirjoittaa, mutta jonnekkin mun on pakko tulla hehkuttamaan tätä asiaa. Eilen treeneissä kaikki kehui Herttaa eri koiraksi, mikä se aikaisemmin oli. Se tuli hakemaan nameja heilutti häntää ja vähän ajan päästä lähti iloisesti myös vieraiden ihmisten kanssa kävelemään! Siis mitä ihmettä on tapahtunut?! 

Hertta ei tärise enää häntä koipien välissä, joka kerta kun joku katsookin siihen päin. Suurinpiirtein kilju ja kuse alleen jos joku vieras tulee edes sylissä koskemaan siihen. Ihan uskomatonta, miten se on kehittynyt. Oon kyllä tehnyt hurjasti töitäkin ja mörköikäkin saattoi vaikuttaa. Ekaa kertaa vaan uskon, että mun pikku herkkiksestä tulee vielä ihan normaali onnellinen ja tasapainoinen pikku koira. :3

tazzu.fi ---- puudelit.blogspot.com
27.08.2014 10.15
022675588_r
Viestejä: 1206
Pori
Meillä on Heppu nyt 1v ja aika samat fiilikset mulla on mitä oli sillon kun toi oli pieni pentu. Kyllä mulla on tohon narttuun vaan miljoona kertaa syvempi side ja se on mulle super rakas mut en silti ikinä pystyis Hepusta luopumaan tmtn. Mut ei se mussa herätä mitään syviä tunteita vielä ainakaan.
27.08.2014 12.50
022218504_r
Viestejä: 1107
Pori

^ Musta tuntuu et se on se ensimmäinen koira-syndrooma :D Samalla tavalla mulle Tito on se ykköskoira, mä vaan etsin kaikista koirista oikein vikoja miks ne ei sopis mulle yms. 

Mulla on kyllä tällä hetkellä pentumasennus, sillä erolla ettei pentu edes ole oma vaan poikaystäväni jonka kanssa emme siis asu saman katon alla virallisesti mutta tottakai aika paljon vietämme aikaa yhdessä ja oleskelen hänen luonaan. 

Hän otti oman pentunsa tuossa keväällä ja itse olin tietenkin myös innoissani. Nyt se vain on mennyt niin että minä olen molemmista koirista päävastuussa, myös hänen pennustaan. Ruokin sen, koulutan sitä, lenkitän sen.. Myös silloin kun menemme jonnekin koirien kanssa, minä olen se joka huolehtii koirista ja katsoo ettei koirat katoa minnekään ja kaikki on hyvin yms. 

Itse en jaksaisi paneutua tuon pennun sosiaalistamiseen ja koulutukseen. Mutta en myöskään pysty katsomaan vierestä kun mies ei paneudu yhtään pennun sosiaalistamiseen ja koulutukseen mikä näkyy jo nyt tuon koiran käyttäytymisessä. Ja itsellä on suunnitelmissa se oma harrastuskoira lähitulevaisuudessa mutta en pysty mitään koskaan ottamaan jos tuosta tulee yksi hirviö. Hirveän stressaavaa. 

27.08.2014 17.36
Muhku kirjoitti:

Meillä pentu on ollut vasta maanantaista lähtien ja inhottaa jo nyt myöntää, että välillä ärsyttää. ._.

Aivan valloittava ja ihana pallero tuo on, söpöyden huipentuma, mutta jotenkin alan väsyä siihen jätösten siivoamiseen, ulkona ramppaamiseen, vinkumiseen, puremiseen, haukkumiseen, pennun kyttäämiseen, komentamiseen, vahtimiseen... Ja kun pentu nukkuu rauhassa jossakin itsekseen, tulee tunne "missä pentu, mitä se tekee, missä se on!?" Milloin pentu jahtaa kissaa, milloin kissa sähisee ja läpsii pentua, milloin pentu kyttää rottaa, milloin pentu ja kissa vetää kamalaa rumbaa pitkin kämppää, milloin pentu järsii jotain sopimatonta...

Mut pitää pysyä vaan vahvana. Kyl tää täst viel helpottaa, kunhan penska kasvaa. Sehän on vasta hieman yli seitsenviikkoinen. Inhottaa vaan tuntea pientä loppuunpalamista jo nyt, vaikka mä tuota rakastankin ihan kamalasti. /: Nyt osaan arvostaa Murua aikuisena (vanhuksena...) koirana, se on niiiiiiiin helppo verrattuna tuohon nappulaan, koska koira on jo oppinut käytöstavoille.



Mulla oli Salan kanssa vähän tämmöistä. Väsytti ja ärsytti, mutta silti kyttäsin ja mietin pentua jatkuvasti huolehtien missä se menee ja mitä se tekee. En kyennyt levähtämään kun piti vilkuilla, varmistella ja pähkäillä että ei kai se nyt TAAS juokse keittiöön paskalle. Tai syö mitään kiellettyä. Tai mene tapattamaan itseään meidän kissan luokse. Ihan samoja juttuja ku mitä Muhku on viestissään maininnut.

Pihalla meinas niin monta kertaa oma kuuppa räjähtää kun pentu joko kieltäytyi liikkumasta tai poukkoili kuin mikäkin villiponi hihna suussa. Jos ei menty sinne minne tuo halus, se iski perseensä maahan ja kieltäytyi liikkumasta. Auta armias kun lähdin sitten "väärään" suuntaan, sotahan siitä syttyi. Pysyin kuitenkin kärsivällisenä ajattelemalla, ettei tätä kestä vuositolkulla.

Nyt pennun ollessa 5kk kaikki on hienosti. Musta tuntuu, että ollaan jo selvillä vesillä. Toivottavasti teini-iässä ei tapahdu suurta takaiskua. Ne kaikista pahimmat kamppailut on toivottavasti jo takana päin. Nyt oon tuon kanssa samalla aaltopituudella ja rakastan sitä enemmän kuin mitään. Pahinta aikaa oli tosiaan ihan tuo pikkupentu-aika, jolloin siitä puremisesta ja niskoittelusta ei näyttänyt tulevan loppua. Periaatteessa mulle on ihan sama vaikka tuosta kuoriutuiskin joku monsteri vielä teini-iässä, kunhan vaan ei tarvitse palata tuohon pikkupentuaikaan niin oon tyytyväinen. :D

Muokattu viimeksi: 27.08.14 17.40
18.09.2014 09.44

Mulla ei ole varsinaista puppy bluesia, mutta jestas, olen niiin väsynyt! Kassu on äärettömän helppo pentu, mutta ei sitä ikinä muista miten paljon pienen pennun kanssa on kuitenkin tekemistä. Minulla on muutenkin univaikeuksia, saatika sitten nyt.. :D Ja minulla on lisäksi nyt koeviikko, joten univelkaa ei voi estää!

20.12.2014 20.06
000068164_r
Viestejä: 284

Mä voisin pari riviä tänne rustailla.. 

Tunnen itseni niin kamalaksi ihmiseksi kuin vain voi, mutta joillakin muillakin on sentään ollut samoja tuntemuksia eli en kai ihan yksin ole ajatuksieni kanssa.. 

Suomenlapinkoiran pentu haettiin keskiviikkona, eli ollut meillä vasta 3 yötä ja mun hermot on niin kireellä! Itkettää pienetkin asiat ja tunnen olevani ihan loppu. Koiraa on kuitenkin haaveiltu niin kauan kuin muistan, ja tuota omaa pentua tuli odotettua tosi pitkään. Ja nyt tämä on tätä, että joka aamuyö mä vaan mietin että saanko palauttaa tuon.. 

Päivällä hereillä ollessaan se ei ole hetkeäkään hiljaa, vaan vinkuu ja haukkuu koko ajan. Ja sillä on _todella_ kovaääninen ja kimeä haukku, kaverikin ihan yllättyi. Komentaa leluja jatkuvasti leikkiessä. Tuo nyt vielä menee, kun kuitenkin päiväsaika. Mutta noi yöt.. Mä oikein kammoksun öitä! Voin vaan kuvitella mitä naapurit meistä tykkää.. Toi on nyt nukkunut meillä makkarissa, ovella ollu koiraportti ettei se yöllä vaella koko kämpässä rikkomassa kaikkea. Se nukkuu max. 1,5-2h kerrallaan ja sit alkaa järkyttävä vinkuminen ja haukkuminen. Ei auta käsi sängyn laidan yli, ei viereen ottaminen.. Eikä varsinkaan huomiotta jättäminen.. Kolmen aikaankin yöllä kun toi alottaa sen haukkumisen.. se kuuluu oikeasti varmaan tonne 5 kerrosta ylöspäinkin.. Ja kun sitä ei huomaa, haukkumisen lisäks se alkaa tuhoamaan paikkoja: repii verhoja, silppuaa sanomalehdet ym. ja viimisenä keksi viime yönä että mahtuu vielä sängyn alle ja sitä kautta voi alkaa repimään sänkyä rikki!

Mä oon sit kahtena yönä luovuttanut ja siirtynyt viimeistään neljän aikaan sohvalle nukkuun kun oon sen kans ensin vähän aikaa leikkinyt. Jalka lattialle ja sit tuo nukkuu tyytyväisenä vielä ees pari tuntia tossa jalan vieressä. Kaikki vaan sanoo että ei saa reagoida, mutta en mä voi antaa ton haukkua puolta tuntia keskellä yötä! Sit kehotetaan antamaan luuta ym. mutta tuo ei koskekaan niihin! 

Tuntuu niin pahalta ajatella jatkuvasti että oli iso iso virhe ottaa koiranpentu ainakaan vielä ja että ihan varmasti kohta palautan sen. Kun oikeasti vaan.. ei vaan meinaa jaksaa vaikka kuinka haluaisi :(

20.12.2014 20.25

^ Aarh, kuulostaa kamalalta : S Mä kyllä komentaisin sitä pentua ihan roisisti haukkumisesta. Ei tuollaista tarvii sietää, pikkupennullekin voi opettaa tapoja. Toki aika haukkuherkkä rotu, mutta ehkäpä sitten sitäkin suuremmalla syyllä olisi paikallaan.. Väsymys vetää helposti mielen maihin, mutta kyllä se siitä helpottaa, kunhan pentu kasvaa muutamankin viikon :) Tsemppiä!

20.12.2014 20.29
000068164_r
Viestejä: 284

Niin.. komentaminen vain ei tunnu auttavan, vaan enemmänkin innostaa tuota vain. Huomiota se on se negatiivinenkin huomio ainakin tuon mielestä :/

20.12.2014 20.37
Verna kirjoitti:

^ Aarh, kuulostaa kamalalta : S Mä kyllä komentaisin sitä pentua ihan roisisti haukkumisesta. Ei tuollaista tarvii sietää, pikkupennullekin voi opettaa tapoja. Toki aika haukkuherkkä rotu, mutta ehkäpä sitten sitäkin suuremmalla syyllä olisi paikallaan.. Väsymys vetää helposti mielen maihin, mutta kyllä se siitä helpottaa, kunhan pentu kasvaa muutamankin viikon :) Tsemppiä!


Roisisti mäki tosiaan lähtisin puuttuun asiaan. Jotkuthan on sitä mieltä, et pientä pentua ei missään nimessä saa ruveta komentaan rajusti mut joo, mä ainaki myönnän olevani yks niistä, joiden pinna ei todellakaan kestä minkään pennun loputonta päänaukomista. Sitä opetellaan oleen hiljaa, jos ei hyvällä nii sit pahalla.

Käyttäkää eristystä rangaistuksena, vois toimia ton kaa. Ei katsekontaktia, ei ylimäärästä puhetta, korkeintaa napakka ei ja kuskaus jonneki toiseen huoneesee oven taakse. Ja sieltä pääsee pois vasta ku on hipihiljaa. 

Muokattu viimeksi: 20.12.14 20.39
20.12.2014 20.40
022478348_r
Viestejä: 4350
Muurame

Muista että pentu on tottunut käyttämään ääntään pentulaumassaan. Sille vie aikaa oppia ettei enää tarvitse niin kovasti posmeltaa. Sinulla on nyt vauva ja vauva-arki nyt tuollaista. Se helpottaa kyllä kun pentu ja sinä alatte puhua samaa kieltä ja sen perusturva on kunnossa.

20.12.2014 20.42

Vai niin....: D Näkisin asian niin, että negatiivinen huomio ei ole silloin riittävän negatiivista. Toki voi olla vaikea saada kieltoa läpi, jos pentuun/koiraan ei halua kajota. Silloin keinot rajoittuu aika lailla jäähyttämiseen tai muutoin ignoraamiseen. Jotkut koirat vaan yllättävän pitkään jaksaa viihdyttää itseään haukkumalla... Joillekin toimii suihkepullo. Tosin senkin toimivuus saattaa jäädä lyhytaikaiseksi. Paras olisi kun "paska" tulisi sinulta, jolloin kielto pohjautuisi sinun auktoriteettiisi pennulle. "Ei" ei ole sananhelinää, vaan tarkoittaa sitä, että taivas putoaa, mikäli kielletty toiminta jatkuu.

20.12.2014 20.58
022600386_r
Viestejä: 3163
Lahti

Tämä on asia mitä moni pennunhehkussa unohtaa; koira ei ole aina kiva. Itse asiassa se voi nimenomaan alkuun olla todella rasittava ja ärsyttävä riiviö joka on varustettu terävillä naskalihampailla, se ei ymmärrä eikä pysähdy kuuntelemaan, riehuu ja räyhää, repii ja raastaa, vinkuu ja kitisee kaikesta. Se on vauva, joka opettelee tutustumaan uuteen ympäristöön ja etsii tapaa kommunikoida muiden kanssa -ja se aloittaa tavalla johon se on tottunut pentulaatikossa.

Tämän lisäksi vielä kakka-pissarumba ja epätasaiset unet, niin kyllä, se vetää energiat kenestä tahansa. Mutta tämä on sama kuvio lähes jokaisella pennun omistajalla -toki, jotkut pennut on helpompia kuin toiset, mutta työtä riittää. Kukaan ei ole tässä asiassa yksin, eikä suinkaan mitenkään huono omistaja sen takia että kokee olevansa todella väsynyt ja ärtynyt. Se vaatii omansa, mutta se antaa myös takaisin jos sen taistelun vaan jaksaa käydä -se vaatii toki tsemppaamista ja mielellään myös apua muilta läheisiltä, mutta se ikävä vaihe ei myöskään tule kestämään ikuisesti.

Pentu kasvaa ja se oppii, nyt vaan pitää itse päättää mitkä ne pelisäännöt on ja näyttää ne sille pennulle mahdollisimman selkeästi ja mustavalkoisesti. Tekniikoita on yhtä paljon kuin omistajia ja jokaisen koiranomistajan haaste on se, miten löytää ja rakentaa suhde omaansa.
 

20.12.2014 21.02
Ninja kirjoitti:

Tämä on asia mitä moni pennunhehkussa unohtaa; koira ei ole aina kiva. Itse asiassa se voi nimenomaan alkuun olla todella rasittava ja ärsyttävä riiviö joka on varustettu terävillä naskalihampailla, se ei ymmärrä eikä pysähdy kuuntelemaan, riehuu ja räyhää, repii ja raastaa, vinkuu ja kitisee kaikesta. Se on vauva, joka opettelee tutustumaan uuteen ympäristöön ja etsii tapaa kommunikoida muiden kanssa -ja se aloittaa tavalla johon se on tottunut pentulaatikossa.

Tämän lisäksi vielä kakka-pissarumba ja epätasaiset unet, niin kyllä, se vetää energiat kenestä tahansa. Mutta tämä on sama kuvio lähes jokaisella pennun omistajalla -toki, jotkut pennut on helpompia kuin toiset, mutta työtä riittää. Kukaan ei ole tässä asiassa yksin, eikä suinkaan mitenkään huono omistaja sen takia että kokee olevansa todella väsynyt ja ärtynyt. Se vaatii omansa, mutta se antaa myös takaisin jos sen taistelun vaan jaksaa käydä -se vaatii toki tsemppaamista ja mielellään myös apua muilta läheisiltä, mutta se ikävä vaihe ei myöskään tule kestämään ikuisesti.

Pentu kasvaa ja se oppii, nyt vaan pitää itse päättää mitkä ne pelisäännöt on ja näyttää ne sille pennulle mahdollisimman selkeästi ja mustavalkoisesti. Tekniikoita on yhtä paljon kuin omistajia ja jokaisen koiranomistajan haaste on se, miten löytää ja rakentaa suhde omaansa.


Komppailen ihan täysin. :)

Kommentointi on sallittu vain sisäänkirjautuneille henkilöille

Logo-labyrintti