Mielenterveys - Sivu 2 (Yleinen keskustelu > Yleinen keskustelu)

10.12.2014 23.12
000113439_r
Viestejä: 2789
Kenna kirjoitti:

Onkos täällä kellään masennusta tms., joka liittyisi vahvasti vuodenaikoihin ja valoisuuden vaihteluun? Itselläni on diagnoosi mielenterveyden häiriöistä, mutta sen lisäksi huomaan vaihtelun mielialoissa olevan voimakkaampaa syksyisin (ja talvisin) sekä keväällä, kun päivät alkavat valoistua.

Keväällä hyvin usein tulee pitkiä valvomiskausia, jolloin nukun muutamia tunteja yössä ja päivät touhuan mitä touhuan. Syksyllä, kun on pimeää eikä vielä lunta maassa, mieleni on taas tosi musta ja uin syvissä vesissä, voisin nukkua nukkua ja nukkua päivät läpeensä vaikka varsinaisesti minua ei edes väsytä. Kun lumi sitten tulee maahan, olo helpottaa yleensä hieman, mutta ei tarpeeksi että voisin sanoa olevani kunnossa.



Itselleni ei ole diagnosoitu mitään virallisesti, mutta minulle on todettu lievä masennus psykologilla vielä käydessäni. Lievyydestä en tiedä, sillä valehtelin aika sujuasti testeissä, ja olen huomannut toimineeni ja ajattelleeni mieliala syklin vaikeimmilla ajoilla keskivaikean muottiin menevillä asteilla. Onneksi olen itse tietoinen tilastani, muuten tämä elos olisi melko hankalaa.

Huomaan itsessäni vuodenaikoihin liittyviä mielialojen vaihteluita, joskus aika huomattaviakin. Asia on kuitenkin vain niin, että meikäläisen kone toimii vastapäivään. Kesät olen "meh", mikään ei ole sen kummemmin, paremmin tai huonommin. Vireystilani alkaa nousta välittömästi syksyisin ,etenin ruskan ja ensimmäisten pakkasten aikoihin. Puhumattakaan aiemmin pimenevistä illoista. Silloin olen vireyteni huipulla. Talvia rakastan, voisin touhuta vaikka mitä. Pimeän koen mielialaani tukevana ympäristönä, pidän siitä,saan nukuttua ja oloni on mainio.
Sitten tulee kevät. Lumet sulavat, ulkona on rumaa ja aurinko alkaa paistaa enemmän. En vain pidä siitä tosiasiasta, että kohta en saa öitäni nukuttua, kun valoisan aika alkaa pidenty kohti kesää. Yleensä keväisin mielialani muuttuu suht kiukkuiseksi ja apaattiseksi, joka johtuu osaltaan unen puutteesta. Alla kytevä masennus alkaa kukkimaan sieviä nuppujaan, ja sitten on kaveri taas mielensä jyrkänteellä kiikkumassa, odottaa että tulisi hämärää.

Eipä muuta, kevättä odotellessa.

Muokattu viimeksi: 11.12.14 00.16
13.01.2015 13.20
022610926_r
Viestejä: 256
Pori

^ Mä en oo kyllä ite koskaan törmännyt tuollaiseen, kuka vähänkään järkevä ihminen oikeasti haluaisi itselleen masennuksen, syömishäiriön tms tai ajattelee että ne on jotenkin "hienoja" juttuja?

13.01.2015 13.27

No esim. googlea jos käyttää niin kirjoittaessa "miten saada a" se ehdottaa "miten saada anoreksia"... Yhdessä ex-anorektikon blogissakin oli juttua että sinne oli ko. hakusanoilla eksytty. Hullua touhua juu. 

"If we understand that horses can't separate the way they feel from the way they act, then we can start to see that unwanted behavior isn't bad behavior at all."
13.01.2015 13.45
000113439_r
Viestejä: 2789

Tulee auttamatta Lana del Rey mieleeni, joka mitä ilmeisemmin kuvittelee Sharrenin linkittämien kuvien olevan paikallaan ja yksi hieno taiteellinen keino tuoda itseään esille artistina. Kuitenkin ehkä tämä asia meni jo siinä pisteessä yli, kun neito sanoi eräässä haastattelussaan nuorena kuolemisen olevan kaunis asia. Tästä nousi pieni mylläkkä, ja myöhemmin sanoja vedettiin ahkeraan takaisin. Kuitenkin, kuinkahan moni nuori tämänkin pätkän näki, ja kuinkahan moni alkoi ajatella samalla tavalla kuin idolinsa. Itsemurha kaunis asia? 

Mielestäni ei ole lainkaan ihailtavaa, jos itsetuhoisuutta niin fyysisesti kuin henkisestikin, hypetetään ja ihaillaan. Se on painosanalla _oikeasti_ vaarallista, etenkin niille joilla kaikki asiat eivät ole hyvin tai asiat ovat huonolla tolalla. Huomaan välillä, että nuoret toisinaan ajattelevat olevansa erityisiä masentuneina, anoreksia nähdään glamourina ja etenkin itsemurha runollisena. Etenkin we heart it on palvelu, jossa tätä syötetään ahkeraan. Voi huomata miten mm. masennuksesta, syömishäiriöistä ja ahdistuksesta annetaan nuorelle hieman "coolimpi" kuva, vaikka asia on vakava.

Wonderland doesn't exist.

13.01.2015 13.49
022446022_r
Viestejä: 640

Ei hyvää päivää, onko jonkun mielestä oikeasti koleeta olla sairas? Joo, minäkin siis leikin syöpäpotilasta, koska syöpä on hieno juttu -_- EI.

13.01.2015 14.40
022708867_r
Viestejä: 3756
Helsinki

Kyllä mullakin kieltämättä aina iskee vähän punaista silmiin kun selkeästi näkee jonkun nimenomaan "romantisoivan" masennusta. Perheessä kun on henkilöitä joilla on oikeasti koko loppuelämän taistelu siitä kuoleeko tänään vai 10vuoden kuluttua, niin ottaahan se pattiin kun joku viiltelee vain siksi että on cool omistaa arpia käsissä ja itkeä eksän perään. 

MUTTA, mitä enemmän mä jätän ne omaan arvoonsa, sen vähemmän mulla tulee mitään peppukipeyksiä, suosittelen ihan jokaiselle oikeasti asiasta painivalle.

http://minskipinski.blogspot.com/
13.01.2015 14.59

Minulla huumori on auttanut käsittelemään ongelmiani. Onhan se nyt koomista, että aikuinen ihminen vetää itkupotkuraivarit koska naapurintädillä on vääränvärinen takki päällä tai koiran hihna on mutkalla. Siinä tilanteessa se nyt ei ole kovin hauskaa kun tahtoo vain saada jonkun aseen jolla eliminoida itsensä, mutta niin. Varmaan aika moni näkee pakkotoiminnot hassunhauskoina tapoina ja siinähän näkee. Ne, joiden tarvitsee tietää, tietävät kyllä.
Nykyään elän lähes sataprosenttisesti oireideni orjana. Olen oppinut limittämään ne arkeen niin, että arki sujuu näppärästi eikä minun tarvitse sen kummemmin käyttää ajatusta jotta kaikki tulee suoritetuksi prikulleen oikein. Ahdistusta aiheuttaa enää vain asiat joihin en voi itse vaikuttaa. Pääsen helpolla, ei tarvitse ottaa vastaan mitään leimoja tai lääkityksiä.

Muokattu viimeksi: 13.01.15 15.01
13.01.2015 15.00
022698905_r
Viestejä: 1255
Lahti

Jos on tumblria avannut, niin siellä törmää paljonkin näihin, joiden mielestä on siistiä sairastaa syömishäiriötä, masennusta etc.

Tbh itse kuuluin aikanaan, siinä 12-13 -vuotiaana, näihin joiden mielestä epäterve mieli oli jollain tapaa tavoiteltavaa ja ihailtavaa.

Ja joo, nyt 18-vuotiaana saan sitten kärsiä siitä. Olisin ehkä muutenkin sairastunut, mutta se oma asenne että "omg tää on siistiä" kyllä takuulla osiltaan edesauttoi sitä että olen nyt aika monelta kantilta sitten sairas mielen kannalta. Joka kyllä hankaloittaa elämää rankasti kun ei pysty opiskelemaan tai menemään töihin tai tekemään oikein mitään. On joo siistiä. :I

Oh look - I'm opening my box of care! Oh wait - it's empty!
13.01.2015 15.23
000113439_r
Viestejä: 2789
Puolimieli kirjoitti:

Nykyään elän lähes sataprosenttisesti oireideni orjana. Olen oppinut limittämään ne arkeen niin, että arki sujuu näppärästi Pääsen helpolla, ei tarvitse ottaa vastaan mitään leimoja tai lääkityksiä.



Näin. Ja hauskaahan ei ole, eikä tule olemaan.
13.01.2015 15.25

Tuon linkin pointti oli se, että porukka alkaisi suhtautumaan mielenterveysongelmiin vakavammin ja lakkaisivat tuomasta niitä esille ihailtuun sävyyn. On oikeasti järkyttävää, että joku tahallisesti haluaisi itselleen syömishäiriön tai masennuksen. Toisaalta, niihin tuskin sairastuu vain haluamalla niitä.

En ymmärtänyt lainkaan ajatusta, että jonkun mielestä esimerkiksi skitsofrenia olisi siisti sairaus. No ei h*lvetissä ole. Samoin kuin ahdistuneisuushäiriö tai masennuskaan eivät ole siistejä, vaan hiton pelottavia ja uuvuttavia, jotka vievät sairastavan psyykkisen energian epäolennaisiin asioihin.

Linkitin tuon myös siksi, koska ihmiset suhtautuvat mielenterveysongelmiin/-häiriöihin ja fyysisiin sairauksiin aivan eri tavalla. Migreenipotilas saa miltein heti lääkityksen särkyynsä, kun taas vakavasti masentuneen pitäisi _itse haluta_ omaa hoitoaan ja jokainen selväjärkinen ymmärtää, että masennuspotilasta ei noin vain viedä hoitoon ilman tämän suostumusta. Muutenkin psykiatriset osastot ovat aina ääriään myöten täynnä ja todella moni jää hoidon ulkopuolelle.

                                           
Muokattu viimeksi: 13.01.15 15.27
13.01.2015 15.52
022708867_r
Viestejä: 3756
Helsinki
ihrahiiri kirjoitti:

Sen verran mitä parilta yläasteluokkalaiseltani saanut kuulla noista osasto-ympyröistä, niin ei mun mielestä sinne ainakaan väkisin pitäis ketään raahata. Ja nää vietiin kyllä puoliväkisin koulun kautta, oikeestaan kai tarpeettomasti. Kumpikaan ei ole päässyt kiinni työelämään. Toisella toi osastokierre vaikuttaa vielä tänäpäivänä ja vaikeuttaa opiskelua. Eikä hän edes koe olevansa sairas.

Ymmärtääkseni kumpikaan ei kokenut hyötyvänsä osastojaksosta/jaksoista.



Joskus ei ole vaihtoehtoja, varsinkaan siinä vaiheessa kun ihminen on siinä pisteessä että itsestään huolehtiminen ei ole mahdollista tai perhe ei enää pysty auttamaan, on pakko turvautua osastoon tai hoitokotiin. 
En sano että oli oikein raahata ystäviäsi, en tiedä tilannetta tai mitään, niin en ota kantaa siihen. Joskus vain tuntuu että sinne saa ihan taistella että pääsee sisälle ja joskus taas ihan pienestäkin ahdistuksesta nuori raahataan pakolla. 

Sisko on ollut kohta 11vuoden ajan vaihtelevasti osastoilla, akuutti, kriisi, suljettu, avoin, lasten, nuorten, aikuisten, psykiatriset jne samoin kuin pari vuotta (jos oikein muistan) hoitokodissa. Joskus niistä on ollut apua, joistakin on ehkä ollut enemmän haittaa. Nyt aikuisena varmasti enemmän hyötyä (tänä vuonna 22 vuotias), koska osastolle lähteminen on enemmän vapaaehtoista hoitoonhakeutumista, paitsi aivan ääritilanteissa (esim. välitön uhka itselleen/muille). 

Yhdestä hoitavan lääkärin toiminnastakin saattaisi olla jokunen sananen sanottavana, että ei voi vetää henkilökohtaisia vuosien takaisia kaunoja hoidettavan potilaan lausuntoon. Kaikenlaista on tullu nähtyä.

Mutta loppujen lopuksi voin sanoa ettei siskoa luultavasti olisi tällä hetkellä enää olemassa, jos ei olisi hoitoa ollut. Serkku taas sai odottaa kolmanteen psykoosiin  (sairastaa skitsofreniaa) että otettiin hoitoon. Siskolla on skitsoaffektiivinen häiriö.

(Ja jos joku ajattelee että avautuminen täällä on hyvin epäilyttävää, mulla on siskon lupa ollut jo pitkään kertoa kelle tahansa, missä tahansa asiasta. Hän ei halua piilotella asiaa ja on hyvin sinut asian kanssa, miten nyt voi olla tässä vaiheessa sairautta.)

Muokattu viimeksi: 13.01.15 15.53
http://minskipinski.blogspot.com/
13.01.2015 15.57
022610926_r
Viestejä: 256
Pori

^^ En nyt oikein ymmärtänyt, tämä kenellä osastokierre hankaloittaa opiskelua, on siis aina ns. väkisin viety osastolle? Ei siis koe itse olevansa sairas tai tarvitsevansa osastohoitoa?

 

Muokattu viimeksi: 13.01.15 15.58
13.01.2015 16.08

Se tässä osastorumbassa täytyy ymmärtää, _miksi_ joku viedään puoliväkisin tai pakosti osastohoitoon. Kuulostaa hyvin tavalliselta, että joku häiriintynyt kieltää olevansa sairas tai ei sitä edes tajua, että sairastaa.
Siksi monet laitetaan seurantaan ja kuten Mindi sanoi, että tottakai alaikäiset viedään osastolle vaikkapa vaikean (väkivalta, päihteet) perhetilanteen vuoksi.

Mindi kirjoitti:
Joskus vain tuntuu että sinne saa ihan taistella että pääsee sisälle


Tämä on todellisuutta. Yhteiskunnalla ei riitä resurssit (raha, jeejee) niin monen mielenterveysongelmaisen hoitamiseen ja kuntouttamiseen. Masennus- ja ahdistuspotilaiden kuntoutus (puhumattakaan persoonallisuushäiriöisistä tai skitsofreenikoista) on haastavaa ja aikaavievää, siksi siinä kuluu paljon rahaa eikä ole ketään, joka sitä kustantaisi.
Yleensä jos joku tajuaa tarvitsevansa apua, niin hänen oletetaan ensin olevan vaaraksi itselleen ja/tai muille ennen kuin hänet otetaan vakavasti. Naurettavaa.

                                           
Muokattu viimeksi: 13.01.15 16.22
13.01.2015 17.00
022708867_r
Viestejä: 3756
Helsinki
Sharren kirjoitti:
Se tässä osastorumbassa täytyy ymmärtää, _miksi_ joku viedään puoliväkisin tai pakosti osastohoitoon. Kuulostaa hyvin tavalliselta, että joku häiriintynyt kieltää olevansa sairas tai ei sitä edes tajua, että sairastaa.

Tätäkin näkee paljon, että sairas ihminen voi vaikuttaa hyvinkin normaalilta ja terveeltä arjessa, mutta hoitohenkilökunta kyllä huomaa asian toisen puolen. Ei tietenkään heilläkään ole absoluuttista kykyä olla tekemättä virheitä, mutta joskus nauratti teininä kun kovemmat palat väitti että vedättävät terapeuttiaan narusta miten tahtoo, valehtelee jne. Voisin väittää, että aika hyvin se terapeutti on sieltä ne valheet nähnyt kyllä :D 
Mutta jos hoitoa ei oteta (tästäkin on juteltu kyllä jo) vastaan, niin turhahan sitä on hoitaakaan (edelleen, ottaen huomioon välittömät akuutit tilanteen).


Sharren kirjoitti:
Tämä on todellisuutta. Yhteiskunnalla ei riitä resurssit (raha, jeejee) niin monen mielenterveysongelmaisen hoitamiseen ja kuntouttamiseen. Masennus- ja ahdistuspotilaiden kuntoutus (puhumattakaan persoonallisuushäiriöisistä tai skitsofreenikoista) on haastavaa ja aikaavievää, siksi siinä kuluu paljon rahaa eikä ole ketään, joka sitä kustantaisi.
Yleensä jos joku tajuaa tarvitsevansa apua, niin hänen oletetaan ensin olevan vaaraksi itselleen ja/tai muille ennen kuin hänet otetaan vakavasti. Naurettavaa.

Ja riippuu niin paljon iästä, hoitohistoriasta ja jopa kaupungista, miten helposti pääsee. Kuopiossa hoidossa olleena ja ystävien/sukulaisten taistoon hoitoon pääsemisestä pääkaupunkiseudulla voin melkein väittää että Kuopiossa hoitoon pääsee paremmin, nopeammi ja helpommin. Täällä on tuutti täynnä koko ajan (esim tuo oman serkunkin tapaus, kun taas itse pääsin kuopiossa hoitoon lähes heti, mutta olinkin teini ja perheessä oli jo toinen hoidossa samaan aikaan, joka nopeutti prosessia). 

Tässä sitä seuraillaan kun sisko asuu nykyään tukikodissa, missä on oma asunto johon avain itsellä, mutta myös henkilökunnalla jos tulisi tarve päästä nopeasti sisälle. Hänhän käy nyt sähköhoidoissa jolloin tarvitsee 24h tunnin valvonnan aina jälkeen, jolloin sitten on porukoilla yötä. Kela ja sosku korvaa hoidot pääosin kaiken, lääkkeistä asuntoon, voin vain kuvitella kuinka kalliiksi on tullut. Ei varmasti olisi ollut varaa ikinä perheellä noihin hoitoihin. 
 

http://minskipinski.blogspot.com/
13.01.2015 17.35
ihrahiiri kirjoitti:
Toinen joutui yläasteella piirustuksistaan sinne, jotka opettaja näki. Toisella taas pienen pieni jekku meni pieleen ja aiheutti palokunnan saapumisen paikalle, kun tuulikaapissa syttyi pieni palo. Joutui olemaan puoli lukuvuotta poissa. 

Näihin historioihin ja tietoihin kai jotenkin pääsee koulukin käsiksi, ainakin toinen näistä joutuu ramppaamaan tapaamisissa ja kusitesteissä(lomallakin) ja ties missä. Toinen ei edes opiskele.

Ja tää testeissä ramppaava siis päin naamaa kuulemma naureskeli lääkäreiden arvioille ja diagnooseille, eli tuskinpa koki olevansa erityisen sairas saatika hyötyvänsä "hoidosta".


Missä päin tämä on tapahtunut?


Mindi kirjoitti:
Tätäkin näkee paljon, että sairas ihminen voi vaikuttaa hyvinkin normaalilta ja terveeltä arjessa, mutta hoitohenkilökunta kyllä huomaa asian toisen puolen.

Musta taas toi on yleensä toisin päin :D
Arjessa ollaan helkkarin outoja, ei oteta vastaan mitään, mitä toiset sanovat. Kuvitellaan, ettei vastuunottoa ole olemassa ja raha-asiat menevät itsestään oikein tai tavarat kulkeutuvat omille paikoilleen tekemättä mitään. Välillä viillellään ja välillä ollaan niin maanisia, että. Missään nimessä ei pienessä mielessä käy aavistus, että mitäpä jos päässäni sittenkin viiraa. Valehdellaan suut silmät täyteen hoitohenkilökunnalle, että kaikki on hyvin.

Mindi kirjoitti:
Mutta jos hoitoa ei oteta (tästäkin on juteltu kyllä jo) vastaan, niin turhahan sitä on hoitaakaan (edelleen, ottaen huomioon välittömät akuutit tilanteen).

Totta (piti vastata ihrahiirelle samoin, mutta ehdit ensin).

Parantuminen mielenterveysongelmista lähtee siitä, että tiedostaa olevansa sairas ja tarvitsevansa apua. Kaikki lähtee itsestä, kukaan ei voi parantua pakottamalla.

                                           
Muokattu viimeksi: 13.01.15 17.39
13.01.2015 17.39
022695420_r
Viestejä: 978

Itselläni ei kauheasti ole (onnekseni) osastojutuista kokemusta, mutta se mitä on niin onkin varsin masentavaa.

Itsehän olen alaikäisenä ollut osastolla useita kertoja aiheetta (tosin jaksotkin ovat jääneet niin lyhyiksi -pari päivää- ettei voida edes oikein jaksosta puhua) ja jo ne lyhyet vierailut siellä olivat ahdistavia kokemuksia lapsena. 
Muiden pään sisään en pääse niin muiden olosta en osaa sanoa, mutta osa osaston nuorista oli aina varsin täysipäisen oloisia, joskin heidän vanhempansa ehkä eivät...
Aina mahtui mukaan ne pari sellaistakin tapausta jotka halusivat olla siellä ja/tai heidän todella oli syytäkin olla.

Lopulta tosin olin osastolla sitten jo aiheestakin. Alaikäisenä kun en itse voinut juurikaan vaikuttaa asioihin niin pahasti mielenterveys -ja päihdeongelmainen äiti oli se joka määräsi hoitojen tahdin ja ihan suoraan sanottuna 'päätti' lääkärin kanssa diagnoosin, josta kukaan nykyinen lekuri ei ole samaa mieltä ollut. :D
(ei niin että olisin enää täysi-ikäistymisen jälkeen hoitoihin hakeutunutkaan, siellä ravaamalla saisi varmaan ihan kunnon elämäntavan eikä itselläni ole mitään sellaista etten oikeasti pärjäisi ulkomaailmassa ts. menisin psykoosin tai muuten olisin ihan mahdoton)

Olen tavannut elämäni aikana todella osaavaa ja luotettavaa hoitohenkilökuntaa -niin omissa kuin muiden asioissa- ja sitten myös kaksi, kolme oikeasti pelottavaa tyyppiä joilla ei tuntunut olevan hajuakaan siitä mitä he potilaan kanssa tekevät.

Kun ei muukaan lääketiede ole vielä lähelläkään täydellistä ja mielenterveyden puolen ongelmien parantamisesta tiedetään niin uskomattoman vähän niin vähiten luottamusta herättää sylki roiskuen euforiahoidoista kertova freudilais-jutustelulainen täti tai setä josta saa pohtia useaan otteeseen onko se oikeasti potilas itsekin. :D

Enemmän saisi olla sitä työhönsä nöyrästi suhtautuvaa, oikeasti ammattitaitoista väkeä joka ei kiihkoile jonkun yhden hatarasti tieteellisen ideologian perässä ja vielä oikeasti tähtäisi siihen potilaan parantamiseen, ei vain siihen että saadaan hoitaa sydämensä kyllyydestä työkyvyttömäksi ja lätkiä diagnooseja perään.
Myöskin vastuun antaminen potilaalle on plussaa, tietynlaisen auttajan kanssa saa masennuksestakin kehitettyä kunnon ongelman ja vyyhden kun toiselta tulee potilaat huomattavasti paremmassa kunnossa ja vähemmän lääkittyinä veke.

Toivottavasti keskustelu saisi pysyä, yksi varsin mielenkiintoinen aihe muiden joukossa ja nykyään on diagnoosi valmiina jokaiselle ja uusia kehitellään joten tämä varmasti koskettaa monia. 

It's not the size of the dog in the fight. It's the size of the fight in the dog.
13.01.2015 18.41
000109364_r
Viestejä: 1255

Itse viimeistään siinä kohtaa kun tajusin, että eihän nää mielenterveysongelmat olekkaan cooleja eikä niillä saa lisäpisteitä muiden silmissä, niin aloin piilottelemaan niitä. Aiemmin olin avoimesti puhunut niistä, mutta sitten tulikin se, että en kehtaa tai halua puhua oikein kenellekkään. Vakuutin jopa itselleni niin vahvasti, että ei mulla ole mitään, että aloin uskomaan sitä itsekkin. Harmi vaan, ettei nää parane sillä että on vaan ajattelematta niitä tai leikkii kuin mitään ei olisikaan.

Psykalta ynnä muualtakin sain itseni puhuttua ulos kun sanoin vaan että ei mulla ole mitään hätää ja lol joku viiltely enhän mä sellaista tee. Tai väittämällä etten halua puhua kenellekkään. Niin ne mut sitten päästi pois, enkä pitkiin aikoihin käynyt missään.

Nyt sitten viime syksynä tuli seinä vastaan ja palautus todellisuuteen, että ei mun elämästä kerta kaikkiaan tule mitään jos jatkan tätä samaa rataa. Laitoin sitten vanhemmilleni pitkät viestit missä kerroin tilanteeni ja pääsin myös psykiatrille ja sitä kautta lääkärille. Tästä nyt ei vielä kovin kauaa ole, enkä sanoisi tilanteeni näennäisesti kohentuneen, mutta oli jo tosi iso juttu että sain suuni auki ja kohdattua todellisuuden.

Edelleen mulla välillä tulee olo, että en mä voi oikeasti olla sairas, en mä ansaitse (...) olla sairas, olen vaan laiska joka valehtelee kaiken itselleni ja muille. Mutta no, yritän pysyä optimistisena, että tästä ei ole suunta muualle kuin ylöspäin ja ehkä musta on vielä opiskelemaan ja käymään töissä ja tekemään asioita. Vaikka aika useinkin tulee olo, että mitä mä edes yritän ja ei missään ole mitään pointtia. :I

13.01.2015 19.16
022708867_r
Viestejä: 3756
Helsinki
Juinttu kirjoitti:
 Vakuutin jopa itselleni niin vahvasti, että ei mulla ole mitään, että aloin uskomaan sitä itsekkin. Harmi vaan, ettei nää parane sillä että on vaan ajattelematta niitä tai leikkii kuin mitään ei olisikaan.


Mikä muuten ei päde kaikissa tapauksissa. Itellä kun on ollut vain lievä/keskivaikea masennus, niin se ettei vello siinä ahdistuksen tunteessa ja "herättelee" itseänsä ja toteaa että se on vain tunnetila, auttaa. 
En todellakaan sano että kaikilla on se sama asia. Jokainen joka tätä ketjua on lukenut ja nähny mun viestejä niin tietää kyllä mun ajatuksen mielenterveysongelmien vakavuudesta.
MUTTA, mulla se auttoi. Mä en jaksanut velloa enää siinä pahassa olossa ja kyllä, omalla tavallani päätin että mä parannun ja teen oikeasti asialle jotain. Tottakai tuli takapakkeja, kun ois halunnu vaan vajota sängynpohjalle ja joskus vieläkin tulee hetkiä kun iso ahdistus voittaa ja tulee suuri ahdistusitkupurkaus. Mutta mä tiedostan ja käsittelen ne ihan eri tavalla. Ne on jo hyvin lähellä normaaleja elämän kohluihin reagointia, joskus vähän rajumpia, mutta mä selviän niistä, ihan itse. 

En mä tarkoita olla lannistava ja sanoa että "mikset sä nyt pystyis kun mäkin", en tietenkään, jokainen on oma tapauksensa. Enemmän mä yritän olla positiivinen esimerkki siitä että joskus omalla ajattelumalleilla voi tehdä paljon. (Ja kun yhtään tarkemmin miettii, sitähän se terapia pääasiassa on: terapeutin kanssa mm. opetellaan uusia malleja elämään, miten käsitellä surut, vihat, ahdistukset)

Tsempit ehdottomasti, mahtavaa että oot tajunnu tilanteen etkä valehtele itsellesi enää. Se on (Y)

http://minskipinski.blogspot.com/
13.01.2015 19.33
On kuitenkin eri asia lopettaa itsensä sääliminen ja pahassa olossa velloaminen, sekä päättää HALUTA parantua, kuin päättää että hopsista noin, olen terve, ei tässä mitään. Ensimmäinen on välttämätöntä parantumisen kannalta, toinen on mahdotonta jos jotain oikeaa mielenterveysongelmaa kärsii. Luulisin, että se oli Juintun pointti.
Muokattu viimeksi: 13.01.15 19.35
"One part brave, three parts fool" -Brom, Eragon
13.01.2015 19.55
022708867_r
Viestejä: 3756
Helsinki

^Juu, tiedostan kyllä (ainakin itse) eron, mutta päätin avata vähän toistakin kantaa vain asiaan :D

http://minskipinski.blogspot.com/
13.01.2015 20.54
000113779_r
Viestejä: 2684
ihrahiiri kirjoitti:

Sen verran mitä parilta yläasteluokkalaiseltani saanut kuulla noista osasto-ympyröistä, niin ei mun mielestä sinne ainakaan väkisin pitäis ketään raahata. Ja nää vietiin kyllä puoliväkisin koulun kautta, oikeestaan kai tarpeettomasti. Kumpikaan ei ole päässyt kiinni työelämään. Toisella toi osastokierre vaikuttaa vielä tänäpäivänä ja vaikeuttaa opiskelua. Eikä hän edes koe olevansa sairas.

Ymmärtääkseni kumpikaan ei kokenut hyötyvänsä osastojaksosta/jaksoista.

Pakko tähän sanoa, ettei se tahdosta riippumaton hoito ihan niin yksinkertaista ole, että ketään voisi raahata väkisin hoitoon noin vaan. Suomessa painotetaan todella vahvasti potilaiden itsemääräämisoikeutta ja tahtoa, potilaan omaa mielipidettä kuullaan ja alaikäisen tapauksessa myös huoltajaa kuullaan.

Käytännössä tahdonvastaiseen hoitoon määrääminen etenee näin: lääkäri kirjoittaa tarkkailulähetteen (M1) jos hän näkee, että hoitoon määräämisen edellytykset ovat olemassa. Lähetteen tarkastaa vastaanottavan yksikön/osaston lääkäri ja jos edellytykset ovat asianmukaiset potilas otetaan maksimissaan neljän päivän tarkkailujaksolle sairaalaan. Viim. neljäntenä päivänä lääkäri kirjoittaa tarkkailulausunnon (M2), jolla hoitoon määräämisen edellytykset täyttävä potilas lähetetään jatkohoitoon. Jos edellytykset eivät täyty, saa potilas poistua sairaalasta tahtoessaan. Viimeisen ns. sulkevan päätöksen (M3) tekee psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri viim. neljäntenä päivänä tarkkailulausunnosta. Käsittääkseni alaikäisen kohdalla ko. päätös menee vielä hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. M1stä on vielä pitkä matka M3seen ja suurin osa jääkin tuohon M1-vaiheeseen.

Juu viime syksyn opinnot tuoreena mielessä.. :D

Ja muuhun keskusteluun: sairaudentunnottomuus on yksi yleisimmistä ja haastavimmista oireista mielisairauksissa.

13.01.2015 21.15
Gatito kirjoitti:
ihrahiiri kirjoitti:

Sen verran mitä parilta yläasteluokkalaiseltani saanut kuulla noista osasto-ympyröistä, niin ei mun mielestä sinne ainakaan väkisin pitäis ketään raahata. Ja nää vietiin kyllä puoliväkisin koulun kautta, oikeestaan kai tarpeettomasti. Kumpikaan ei ole päässyt kiinni työelämään. Toisella toi osastokierre vaikuttaa vielä tänäpäivänä ja vaikeuttaa opiskelua. Eikä hän edes koe olevansa sairas.

Ymmärtääkseni kumpikaan ei kokenut hyötyvänsä osastojaksosta/jaksoista.

Pakko tähän sanoa, ettei se tahdosta riippumaton hoito ihan niin yksinkertaista ole, että ketään voisi raahata väkisin hoitoon noin vaan. Suomessa painotetaan todella vahvasti potilaiden itsemääräämisoikeutta ja tahtoa, potilaan omaa mielipidettä kuullaan ja alaikäisen tapauksessa myös huoltajaa kuullaan.

Käytännössä tahdonvastaiseen hoitoon määrääminen etenee näin: lääkäri kirjoittaa tarkkailulähetteen (M1) jos hän näkee, että hoitoon määräämisen edellytykset ovat olemassa. Lähetteen tarkastaa vastaanottavan yksikön/osaston lääkäri ja jos edellytykset ovat asianmukaiset potilas otetaan maksimissaan neljän päivän tarkkailujaksolle sairaalaan. Viim. neljäntenä päivänä lääkäri kirjoittaa tarkkailulausunnon (M2), jolla hoitoon määräämisen edellytykset täyttävä potilas lähetetään jatkohoitoon. Jos edellytykset eivät täyty, saa potilas poistua sairaalasta tahtoessaan. Viimeisen ns. sulkevan päätöksen (M3) tekee psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri viim. neljäntenä päivänä tarkkailulausunnosta. Käsittääkseni alaikäisen kohdalla ko. päätös menee vielä hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. M1stä on vielä pitkä matka M3seen ja suurin osa jääkin tuohon M1-vaiheeseen.

Juu viime syksyn opinnot tuoreena mielessä.. :D

Se  voi olla näin teoriassa, mutta ei tosiaankaan aina käytännössä. En kehtaa alkaa tähän mitään yksityiskohtia aukomaan, mutta itsellä on lähipiirissä mm. henkilö, joka on otettu kahdesti tahdonvastaisesti hoitoon, juuri nimenomaan niin, että on raahattu väkisin noin vaan. Ihan naurettavista syistä molemmilla kerroilla, ja antamatta potilaalle itselleen sananvaltaa. 

Mulla on mennyt aika pitkälti luotto kaikkien näiden laitoisjärjestelyjen ja hoitojen suhteen. Osaksi omien kokemusten perusteella, osaksi kuullun ja tuttujen kokemusten perusteella. Ketään ei pitäisi sinne vastentahtoen raahata. 
 

"One part brave, three parts fool" -Brom, Eragon
13.01.2015 21.38
022689899_r
Viestejä: 3626
Riihimäki
ihrahiiri kirjoitti:

Näihin historioihin ja tietoihin kai jotenkin pääsee koulukin käsiksi, ainakin toinen näistä joutuu ramppaamaan tapaamisissa ja kusitesteissä(lomallakin) ja ties missä. Toinen ei edes opiskele.



Ei pääse. Tai sitten rikotaan lakia ja lujaa. Tietysti tapausta tuntematta, mutta terveystietoihin ei ole asiaa kenelläkään muulla, kuin ko. henkilöä hoitavilla ammattilaisilla. 
Muokattu viimeksi: 13.01.15 21.38
Kaikilla on tyhmiä ajatuksia. Viisas vain kätkee ne.
13.01.2015 21.43
022708867_r
Viestejä: 3756
Helsinki
Sammeli kirjoitti:
Mulla on mennyt aika pitkälti luotto kaikkien näiden laitoisjärjestelyjen ja hoitojen suhteen. Osaksi omien kokemusten perusteella, osaksi kuullun ja tuttujen kokemusten perusteella. Ketään ei pitäisi sinne vastentahtoen raahata. 

Pitää aina muistaa, kun puhutaan tällaisista asioista, että asioiden laidalla on yleensä kaksi puolta. Jos mun siskolta oltais kysytty (ja hän sen hyvin itse ilmaisikin) aikoinaan, alle 19-vuotiaana vielä, mitä mieltä hän oli laitoksissa ramppaamisesta, olisi sieltä tullut settiä: "epäoikeudenmukaista, vapaudenriistoa, vääryyttä, laitonta, perseestä, ihan järkyttävän huonoa kohtelua" jne jne. 
Mutta nyt on muuttunut vähän mielipide, kun näkee asiat järkevämmin ja kauemmin tapahtuneista. 
http://minskipinski.blogspot.com/
13.01.2015 21.50
Mindi kirjoitti:
Sammeli kirjoitti:
Mulla on mennyt aika pitkälti luotto kaikkien näiden laitoisjärjestelyjen ja hoitojen suhteen. Osaksi omien kokemusten perusteella, osaksi kuullun ja tuttujen kokemusten perusteella. Ketään ei pitäisi sinne vastentahtoen raahata. 

Pitää aina muistaa, kun puhutaan tällaisista asioista, että asioiden laidalla on yleensä kaksi puolta. Jos mun siskolta oltais kysytty (ja hän sen hyvin itse ilmaisikin) aikoinaan, alle 19-vuotiaana vielä, mitä mieltä hän oli laitoksissa ramppaamisesta, olisi sieltä tullut settiä: "epäoikeudenmukaista, vapaudenriistoa, vääryyttä, laitonta, perseestä, ihan järkyttävän huonoa kohtelua" jne jne. 
Mutta nyt on muuttunut vähän mielipide, kun näkee asiat järkevämmin ja kauemmin tapahtuneista. 


Mä en kehtaa ottaa kantaa sen syvemmin, kun en millään lailla siskoasi henkilönä tunne, mutta kannattaa myös muistaa, ettei kaikki muutos mitä siellä tapahdu ole välttämättä vain siitä sairaudesta parantumista. Mm. lääkkeet muuttaa psyykettä.

En tyrmää täysin sitä, etteikö jopa pakkohoidosta voisi olla joissain tapauksissa joillekin hyötyä ja apua, on varmasti heitäkin olemassa ja voin sanoa, että omakin mielipiteeni omista osastoajoistani on neutralisoitunut ajan kanssa, mutta silti, en voi itse hyväksyä kenenkään väkisin hoitoon laittamista. 

"One part brave, three parts fool" -Brom, Eragon
13.01.2015 22.22
022695420_r
Viestejä: 978
Sammeli kirjoitti:
Gatito kirjoitti:
ihrahiiri kirjoitti:

Sen verran mitä parilta yläasteluokkalaiseltani saanut kuulla noista osasto-ympyröistä, niin ei mun mielestä sinne ainakaan väkisin pitäis ketään raahata. Ja nää vietiin kyllä puoliväkisin koulun kautta, oikeestaan kai tarpeettomasti. Kumpikaan ei ole päässyt kiinni työelämään. Toisella toi osastokierre vaikuttaa vielä tänäpäivänä ja vaikeuttaa opiskelua. Eikä hän edes koe olevansa sairas.

Ymmärtääkseni kumpikaan ei kokenut hyötyvänsä osastojaksosta/jaksoista.

Pakko tähän sanoa, ettei se tahdosta riippumaton hoito ihan niin yksinkertaista ole, että ketään voisi raahata väkisin hoitoon noin vaan. Suomessa painotetaan todella vahvasti potilaiden itsemääräämisoikeutta ja tahtoa, potilaan omaa mielipidettä kuullaan ja alaikäisen tapauksessa myös huoltajaa kuullaan.

Käytännössä tahdonvastaiseen hoitoon määrääminen etenee näin: lääkäri kirjoittaa tarkkailulähetteen (M1) jos hän näkee, että hoitoon määräämisen edellytykset ovat olemassa. Lähetteen tarkastaa vastaanottavan yksikön/osaston lääkäri ja jos edellytykset ovat asianmukaiset potilas otetaan maksimissaan neljän päivän tarkkailujaksolle sairaalaan. Viim. neljäntenä päivänä lääkäri kirjoittaa tarkkailulausunnon (M2), jolla hoitoon määräämisen edellytykset täyttävä potilas lähetetään jatkohoitoon. Jos edellytykset eivät täyty, saa potilas poistua sairaalasta tahtoessaan. Viimeisen ns. sulkevan päätöksen (M3) tekee psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri viim. neljäntenä päivänä tarkkailulausunnosta. Käsittääkseni alaikäisen kohdalla ko. päätös menee vielä hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. M1stä on vielä pitkä matka M3seen ja suurin osa jääkin tuohon M1-vaiheeseen.

Juu viime syksyn opinnot tuoreena mielessä.. :D

Se  voi olla näin teoriassa, mutta ei tosiaankaan aina käytännössä.



Sama kokemus itsellänikin, tosin aikuisten puolella en ole kuullut/nähnyt tapahtuvan samanlaista kuin nuorten puolella. 

Mutta niin vain mutkin otettiin osastolle yhä uudestaan ja uudestaan kun huoltaja kilahti jostain erimielisyydestä tai siitä että kehtasin sanoa hänen juomisestaan/muuten arvostella vanhemmuutta niin sitten kaahailtiin sairaalaan "kun kerran on niin ***** paha olla" aikuisen uhkaillessa ajaa auto ulos motarilta jne. : )

Tässäkin ehkä oikeampi tie olisi ollut edes aavistuksen verran kyseenalaistaa äidin puheita. Edes tokalla, kolmannella, ...jne. kerralla kun aina sitten todettiin siinä parin päivän aikana että olen aivan tässä todellisuudessa, en uhkaa itseäni tai muita jne.

Käsittämätöntä miten samaan aikaan kuulee/näkee/kokee tällaista ja sitten sitä että jotkut jotka todella tarvitsisivat osastojaksoa hoitonsa tueksi eivät sinne pääse. 

Jotenkin mielenkiintoista kuitata, että kaikki olisi vain nuorten jurputusta rajoituksista ja avunsaannista, vaikka sitäkin varmasti on ja epätoivon hetkiä heilläkin jotka sinne osastolle ovat alunperin itse halunneet ja saavat siellä sopivaa hoitoa.

Itse en kovin sokeasti luota tuohon puoleen sairaanhoidosta, vaikka se meillä Suomessa onkin huomattavasti paremmalla tolalla kuin monessa muussa paikassa ja sitä hyvääkin porukkaa on.

 
It's not the size of the dog in the fight. It's the size of the fight in the dog.
13.01.2015 23.14
000113369_r
Viestejä: 2899
Sammeli kirjoitti:
En kehtaa alkaa tähän mitään yksityiskohtia aukomaan, mutta itsellä on lähipiirissä mm. henkilö, joka on otettu kahdesti tahdonvastaisesti hoitoon, juuri nimenomaan niin, että on raahattu väkisin noin vaan. Ihan naurettavista syistä molemmilla kerroilla, ja antamatta potilaalle itselleen sananvaltaa.

Hih. :D

13.01.2015 23.17
feindschaft kirjoitti:
Sammeli kirjoitti:
En kehtaa alkaa tähän mitään yksityiskohtia aukomaan, mutta itsellä on lähipiirissä mm. henkilö, joka on otettu kahdesti tahdonvastaisesti hoitoon, juuri nimenomaan niin, että on raahattu väkisin noin vaan. Ihan naurettavista syistä molemmilla kerroilla, ja antamatta potilaalle itselleen sananvaltaa.

Hih. :D



Mikä hihityttää?
"One part brave, three parts fool" -Brom, Eragon
13.01.2015 23.26
000113369_r
Viestejä: 2899

Miten asioita voikaan katsoa niin monesta eri näkökulmasta.. marttyyriteinien mielestä tietysti kaikki on aina väärin.

13.01.2015 23.29
feindschaft kirjoitti:

Miten asioita voikaan katsoa niin monesta eri näkökulmasta.. marttyyriteinien mielestä tietysti kaikki on aina väärin.



Ihan en ymmärrä, että miten marttyyriteinit(/teinit ylipäätään) tai kommenttisi liittyy tähän? Ymmärtäisin  ehkä, jos sinulla olisi jotain tietoa tai tuntoa kyseisestä tapauksesta tai henkilöstä, joten haluaisitko tulla vaikka yksityisviestillä kertomaan enemmän mikä tuolla heitolla nyt oli pointtina?

edit/ Lisään vielä tännekin väärinkäsitysten välttämiseksi, ettei kyseessä ole tämä yhteinen tuttu ja henkilö ei ole myöskään teini-ikäinen. 

Muokattu viimeksi: 14.01.15 10.42
"One part brave, three parts fool" -Brom, Eragon

Kommentointi on sallittu vain sisäänkirjautuneille henkilöille

Logo-labyrintti