Mielenterveys - Sivu 5 (Yleinen keskustelu > Yleinen keskustelu)

30.01.2015 16.08

Onko kukaan ehtinyt tutustua tähän? Masennuksen omahoito-ohjelmaa esiteltiin radiossa ja kuulosti mielenkiintoiselta. Positiivista jos potilaalla on tuon myötä enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa hoitoonsa. 

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/kaikille-avoin-masennuksen-omahoito-ohjelma-verkossa/#.VMuPnmisUo9

30.01.2015 19.03

Toki varmasti toimiva niille jotka sairautensa tunnistaa. Vaikuttaa ainakin vielä hieman kömpelöltä suunnittelunsa ja muun puolesta. Enkä voi kiistää, ettenkö kaipaisi tuonne sivustolle vähän konkreettisempia harjoitteita. Nuo "miten voisin ajatella toisin", "mitä hyötyä on itsensä tuomitsemisesta" -tyyppiset "harjoitteet" on varmasti kuultu useamman sata kertaa psykologeilta ja psykiatreilta.
Ongelma lienee sitten se, että tarvitaan se oikea tapaaminen jotta voidaan antaa yksilöllisiä harjoitteita ja tehtäviä. Valitettavasti monella psykologilla kumminkin harjoitteet jäävät tuohon "miten voisin tuomita itseäni vähemmän"/"mitä voisin ololleni tehdä" -lappusentäyttötasolle.

30.01.2015 19.36

En sen enempää kurkannut tuohon ohjelmaan, eli en osaa arvostella. Josko joskus jaksais tutustua ihan vaikka työn kannalta. Tuntuu että nykyään menee kaikki nettiin. Ehkä se osaltaan helpottaa myös työntekijöitä, eli hoitajia, psykiatreja, lääkäreitä, yms. Mietin että toi vois toimia tukena näiden tapaamisten/terapioiden ohella, sen pohjalta laatia potilaalle tai asiakkaalle jatkosuunnitelmaa.

Radiossa sanottiin, että moni koki saaneensa tuosta jo avun tai apua. Tuollaisenaan tuo ei varmaan kaikille toimi, vaan tarvitsee toki rinnalleen konkreettisen hoidon. Ihan mielenkiintoinen idea enkä näin suorilteen torppaa.

04.03.2015 19.57
022440056_r
Viestejä: 514
Hyvinkää

Laitan nyt tänne viestiä vaikka onkin ollut hiljasta aika kauan.

En oikeen tiedä pitäskö mennä lääkäriin tms, jotenkin itselle on tosi vaikea ymmärtää mikä mun tilanne oikeesti on.
N. vuos sitten aloin ihannoimaan anorektikoita, päätin että musta tulee vielä joku päivä semmonen ja saan sillä positiivista huomiota ja huolenpitoa jota en omasta mielestä koskaan ole saanut tarpeeksi. Laihdutus loppui n. 2viikon päästä sillä teki liikaa mieli herkkuja joita äiti aina kanto kaupasta kotiin, päätin että myöhemmin. Aika kauan meni hyvin ja ilman ongelmia kunnes kuulin erään ystäväni sairastavan masennusta, ja monta kk käytin pelkästään hänestä huolehtimiseen. Koska joka päivä juttelin hänen kanssa ja huolehdin hänestä opin tuntemaan hänet todella hyvin ja koin olevani oikean ihmisen luona, kaikki oli hyvin ja koin ensimmäistä kertaa vuosiin että kelpaan ja riitän tälläisena kuin olen. Sitten tiet erkani, joulukuun jälkeen emme ole juuri puhuneet ja mulla oli taas aikaa keskittyä omiin ongelmiin. Lisäksi olin kiintynyt ystävääni niin paljon että päivänkin puhumattomuus tuntui mahdottoman vaikealta ja ikävä oli ihan järjetön.

Joulun aika meni hyvin koska oli koko ajan jotain tekemistä perheen kanssa, mutta vuodenvaihteessa alkoi laihduttaminen. Söin 600kcal päivässä ja lisäksi liikuin vähintään tunnin, tosin kaloreiden laskeminen loppui suht pian mutta en silti ole syönyt enää herkkuja ja valitsen aina vähäkalorisimmat vaihtoehdot.
Alku vuosi muuten on mennyt todella vaihtelevasti, on ollut niitä päiviä kun kaikki on hyvin, ja niitä kun en ole pystynyt mennä kouluun koska voimat ei ole riittänyt. Pro-ana ajatuksen palautuu aina välillä mieleen mutta normaali painossa on tullut pysyttyä koko ajan.

Nyt olen viime aikoina ruvennut saamaan paniikki kohtauksia tms, rupean hyperventiloimaan ja itkemään mutta ne menee ohi n. 5 minuutissa. Yleensä kohtaukset tulee kun joku mainitsee tästä entisestä ystävästäni tai muuten vaan ajattelen häntä ja sitä miten hän jaksaa nykyään, tosin kohtaukset saattaa tulla ihan vaan tyhjästäkin. Muutenkin olen ollut jo pari kk silloin tällöin voimaton mutta nyt on taas ruvennut päivittäin olemaan sitä että jos jaksan koko koulupäivän koulussa loppu ilta menee sängyssä maaten sillä oikeasti voimat ei riitä mihinkään, ja ei, en ole laiska ja haluaisin kyllä tehdä kaikkea mutta en vain pysty. Lisäksi mikään ei oikein tunnu enää miltään, jos saan 9 kokeesta en ole erityisen iloinen, jos tulee 5 en välitä, ennen nuo molemmat on ollut todella merkittäviä minulle. Kavereiden seura ei kiinnosta, koulu ei kiinnosta vaikka motivaatio on koko vuoden ollut ihan huipussa, saan kummipojan kesäkuussa ja vaikka olin siitä tiedosta maailman onnellisin enää en edes ajattele koko asiaa. Kaikki halut on kadonnut, olen aina valittanut sinkkuna oloa, mutta nyt en edes halua tai jaksa tavata ketään uusia ihmisiä tai jutella/tutustua, saatika mitään suhdetta sillä haluan vain olla yksin.
Muutenkin nykyään vain olen yksin omassa huoneessa, kännykkä äänettömällä koska en halua olla sosiaalinen, ennen olin ehkä maailman sosiaalisin ihminen. 

Tuntuu että kaikki on niin huonosti että kaikki on hyvin, tai oikeastaan mikään ei tunnu miltään, tai sitten kaikki tuntuu kaikelta. En osaa sanoa. Joku on vialla, mutta ajattelen etten tarvitse apua vaan voin yksin olla kaiken p*skani kanssa. Mitään itsetuhoisia ajatuksia ei ole, mutta ei kyllä muitakaan ajatuksia, elän päivä kerrallaan, käyn koulussa ja makaan sängyllä, syön välillä jos jaksan hakea ruokaa keittiöstä. 

http://villavaaa.blogspot.fi
04.03.2015 20.08
022649140_r
Viestejä: 4317
Hyvinkää

Hmm, haluaisitko mennä puhumaan tuosta vaikka terveydenhoitajalle tai kuraattorille? Kuulostaa että elämäsi on menny aika hupsistakeikkaa, yksi vaihtoehto on että jos voimat vaan riittää niin päivä kerrallaan meet ja koitat positiivisella yrittämisellä muuttaa asioita parempaan vähitellen.

Tuovatko koirat elämäniloa, jos niiden kautta voisit helpottaa oloasi? Pystyisitkö itse korjaamaan ruoka-ajattelun paremmaksi? Kokeilisit tavata kavereita vähitellen? Puhuminen auttaa myös, onko sulla ketään kaveria tai tuttua jolle voisit puhua olostasi?

Tsemppiä jokatapauksessa! :)

Muokattu viimeksi: 04.03.15 20.09
04.03.2015 20.43
022440056_r
Viestejä: 514
Hyvinkää

Oon käyny monta kk kuraattorilla mutta hänen mielestä mulla ei ole mitään huolestuttavaa, vaikka itse tiedän että tää olotila ei oo mulle normaali. Ja joo, tosiaan elämä on tällä hetkellä vähän sekasin. :D 

Tosta teinistä on kyllä ollu tosi iso apu kun ei tarvii olla yksin ja ikää sillä on vuosi niin pakko raahautua välillä kävelylle sen kanssa ja touhuta muutenkin, muutenkin lohduttaa ja auttaa kun toi ryömii kainaloon nukkumaan. :) Syömiset saan helposti normaaleiksi jos liikun tarpeeksi, kesällä se on aina helpompaa, nyt ei hirveesti tee mieli tonne loskaan mennä lenkille... Kaverit aina raahaa mut suunnilleen kerran viikossa koulun jälkeen pariksi tunniksi jonnekkin mutta se vie aina hirveesti voimia ja jos on ollu muuten rankka päivä niin en yleensä jaksa lähteä, koulussa kyllä oon aina koko ajan kavereiden kanssa kun ahistaa olla yksin jos kaikki muut on porukoissa.

Yhen kaverin kanssa oon näistä puhunu mutta en pysty samalla tavalla puhumaan kuin tämän masentuneen ystäväni kanssa pystyin, toisaalta ei hirveesti edes tee mieli puhua kun rupeaa aina itkettämään ja tulee huonompi olo kun miettii kaikkea, mutta kyllähän se aina vähän auttaa. :) 

http://villavaaa.blogspot.fi
04.03.2015 20.51
000109364_r
Viestejä: 1255

Kuulostaa tosi tutulta mitä Vilma kirjoittaa, oon ite käynyt monia samantyyppisiä asioita ja ajatuksia läpi.

Outoa käytöstä kuraattoriltasi. Oletko miettinyt että menisit esim. terveydenhoitajan puheille tai laittaisit viestiä jollekkin Hyvinkään nuorisoaseman etc henkilölle?

Ja noh, niin huonolta idealta kuin se saattaa kuulostaakkin, niin lämpimästi suosittelen, että koitat hakea apua. Siis kunnon apua, ei mitään kuraattoria mikä vaan huokailee että "joo perus teiniangstia toi". Vaikka se päälimmäisin ajatus on mielessä että "en ansaitse päästä mihinkään, kestän tän itekseni" tai että et kuitenkaan halua/jaksa/pysty puhumaan. Itse laitoin koulun terveydenhoitajalle Wilman kautta viestin, missä selostin viime vuodet ja omat fiilikseni. Itselleni ainakin puhuminen on haastavaa kun en saa ahdistavissa tilanteissa sanaa suustani kun menee ajatukset niin sekaisin. Tuntui ottavan riittävän tosissaan kun tarjosi minulle suoraan vaihtoehtoa että jos lähtisin hetkeksi osastolle, mutta koiran takia en voinut. (Enkä nyt väitä että koira rajoittaa elämääni, vaan tuo eläin on ainoa asia mikä pitää minut kasassa ja auttaa jaksamaan - ilman sitä murtuisin takuulla alle viikossa.)

Vaikka nyt ajattelisitkin, että "ei tää vielä niin vakavaa ole, ei mun tarvi kenellekkään puhua", niin no. Saatat olla oikeassa, mutta taas omaan tilanteeseeni peilaten, itse ajattelin tuolla tapaa peruskoulun 8.-9. luokalla. Suljin asiat pois ja ajattelin että joo joo kaikki on hyvin. Nyt sitten viime vuosina kaikki on hajonnut niin pahasti, etten pysty enää tekemään juuri mitään ilman paniikkikohtausta tai vähintäänkin järjetöntä ahdistusta. Ja tällaista en toivoisi kenellekkään, on mennyt elämä niin pieleen tämän myötä.

04.03.2015 20.51
022649140_r
Viestejä: 4317
Hyvinkää

No huh, jopas siinä on kuraattori! Kai se pistää nuo teineilyn piikkiin hmh. Ihanaa kuulla et koirasta on iso apu ja se auttaa jaksamaan vaikeinakin päivinä. :)

Ymmärrän et kavereiden näkeminen osaa kuluttaa voimia, itsellä sama homma. Miten et enää pysty masentuneelle ystävällesi puhumaan, onko teillä välit poikki tms?

Kaikki lähtee itsestä ja että osaa tunnistaa ettei olotila tunnu normaalilta. Toivottavasti nää ajan kanssa lähtisi ja saisit elämän paremmin raiteilleen!

04.03.2015 21.05
022440056_r
Viestejä: 514
Hyvinkää

Juu, välit on poikki, tai kyllä me ehkä kerran kuussa puhutaan mutta ei enää olla silleen kavereita että viittisin avautua varsinkin kun hänellä on se masennus ja omat ongelmat. 

Mielessä on kyllä ollu jossain käyminen, ei meidän koulussa oikeen mitään tommosia oo koskaan otettu tosissaan, sille mun ystävällekkin sanottiin vaan että teini ikää, ja sitten kun meni lääkäriin sai lääkityksen masennukseen...

http://villavaaa.blogspot.fi
06.03.2015 21.36
000114214_r
Viestejä: 49
"Vaikka nyt ajattelisitkin, että "ei tää vielä niin vakavaa ole, ei mun tarvi kenellekkään puhua", niin no. Saatat olla oikeassa, mutta taas omaan tilanteeseeni peilaten, itse ajattelin tuolla tapaa peruskoulun 8.-9. luokalla. Suljin asiat pois ja ajattelin että joo joo kaikki on hyvin. Nyt sitten viime vuosina kaikki on hajonnut niin pahasti, etten pysty enää tekemään juuri mitään ilman paniikkikohtausta tai vähintäänkin järjetöntä ahdistusta. Ja tällaista en toivoisi kenellekkään, on mennyt elämä niin pieleen tämän myötä." Tää on ihan ku mun suusta/elämästa..!
19.04.2015 17.49
022610926_r
Viestejä: 256
Pori

En nyt tiennyt taas yhtään mihin tämän viestini laittaisin, mutta laitetaanpa nyt vaikka tänne.

Vakavasta masennuksesta kun kärsin niin monet päivät on vaikeita. Yksi asia joka aiheuttaa paljon stressiä ja ahdistusta on tuo koira. Onhan meidän elämä tän vuoden aikana mitä se meillä nyt on ollut niin helpottunut paljon, mutta edelleen tavalla tai toisella myös kamppaillaan niiden samojen juttujen kanssa. Vetäminen, muriseminen, ihmisiä vasten hyppiminen, eroahdistus jne. Kun muutenkin on mieli maassa niin tietty sitä alkaa tässäkin asiassa itseään syytellä, että miksen minä nyt osaa tuota kouluttaa ja että ei mistään tule yhtikäs mitään.

Koirakoulussa ollaan käyty ja ens viikolla taas menossa, joistain kursseista ollut hyötyä ja joistakin ei. Välillä kun tulee niitä päiviä että tuo vetää lenkillä ihan ihme perseilyä eikä kuuntele yhtään, niin tuntuu että miksi ihmeessä minä vakavasti masentunut ihminen tuommoisen koiran olen hankkinut. Joku voisi nyt varmaan kysyä että eikö olisi parempi antaa se toiseen kotiin jos ei kerran jaksa, mutta kun ei se nyt ihan ole niinkään. On tuo vaan niin monet kerrat mut saanut nauramaan ja on edes joku syy nousta ja mennä sinne ulos vaikkei yhtään jaksa. Ja kun niitä onnistumisiakin tulee, niin onhan se fiilis ihan mieletön että hei, ehkä mä osaan sittenkin jotain tehdä oikein. Piti nyt vaan saada jonnekin vähän purkaa tunteitaan, kiva jos joku tän valituksen jaksoi lukea. :D

04.07.2015 18.36
Avatar_female
Viestejä: 21

^ osaan tavallani samaistua tuohon koiran tuomaan ahdistukseen ja etenkin stressiin. Meillehän tuo tuli vasta muutama viikko sitten, mutta itsellä on kokoajan hirveä stressi siitä, kuinka osaan olla niin hyvä ja niin johdonmukainen, että Oodista tulee yhteiskuntakelpoinen ja mukava kaveri. Pienen ohikiitävän hetken ajan vallitsee sitten ihan mieletön riemu, kun huomaa asioiden menevän toivottuun suuntaan. Ja kun oikein antaa itselleen aikaa, niin kyllä koira tosiaan usein tuo elämään myös niin paljon kaikkea hienoa ja hyvää, että sitä vaan jotenkin aina jaksaa vähän vaikeammatkin ajat. 

Aiempi koirani, Laku, oli mulle todellinen ystävä syntymästä kuolemaansa saakka. Vaikeiden mielenterveys- ym. ongelmieni kanssa joskus oli hetkiä, jolloin teki mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa olla. Mut sitten kun sitä itki lattialla tuntikausia, ei jaksanut edes silmiä avata tai uskoa yhtään mihinkään, oli lohduttavaa, kun viereen pyörähtää pieni karvainen kaveri: paras kaveri. Voin ihan rehellisesti sanoa, että en olis tässä nyt, tai ollut aikoihin, jos Lakua ei sillon olis ollut.

Omalta kohdalta voin siis todeta, että sanonta "koira on ihmisen paras ystävä" on ihan täyttä totta. Ja ihan kun ihmisystävätkin, ne joskus raastaa hermoja ja ihan aina niitä ei jaksa, mut kyllä ne sit vaan antaakin jotai ihan käsittämättömän ihanaa! :)  

 

04.07.2015 19.10

Kaikki nuoret (13-20v) jotka kamppailevat vaikeuksien kanssa, annan teille vinkin: ottakaa yhteyttä (erityis)nuorisotyöntekijään. Monet nuorisotyöntekijät ovat ns. ajan tasalla ja heidät saa kiinni esimerkiksi WhatsAppista ja sosiaalisista medioista joissa on helppo mennä jutustelemaan. Usein myös kynnys on paljon pienempi, kun se on "vaan" nuorisotyöntekijä.
Erityisnuorisotyöntekijä on erikoistunut nuoriin, joilla on jonkinlaista ongelmaa tai murhetta. Sen ongelman ei todellakaan tarvitse olla mikään diagnosoitu sairaus tai tyyliin läheisen kuolema, vaan ihan minkä tahansa murhetta aiheuttavan asian voi käydä jakamassa nuorisotyöntekijän kanssa. Nuorisotyöntekijöillä on vaitiolovelvollisuus psykologin tavoin ja se otetaan erittäin vakavasti. Yleensä avun tarpeessa edetään tosi hienosti "nuoren ehdoilla". Nuorisotyöntekijä voi auttaa hakemaan apua mikäli sitä tarvitsee ja jos vaikka koulukuraattorin jututtaminen tuntuu vaikealta, tarvittaessa se "oma" tuttu nuorisotyöntekijä voi tulla sinne mukaan. :) Ja hei, toki, jos on iloisiakin juttuja tai muuta höpötettävää niin nuorisotyöntekijä kuuntelee mielellään, ei ne ole vaan sitä varten että jos on joku hätä. Googlesta löytyy yhteystietoja, kun laittaa vaikka kaupungin nimen ja "nuorisotyö". Veikkaan että löytyy sekä seurakunnan että kaupungin nuorisotyötä, mutta siis sillä ei ole väliä kumpaan lähtee (nämä yleensä tekevät yhteistyötä). Ja ei, seurakunnan työntekijä ei todellakaan puhu sulle Jeesuksesta jos et sitä halua (luulin itse ihan samaa aikanaan).

Nakkipaniikki ja Pate, poden itse myös vähän sellaista koirastressiä. Vasta viime aikoina olen oppinut että hei se on koiraharrastus, sen kuuluu olla kivaa. Ennen piti hampaat irvessä tehdä tokoa ja juoksua ja vaikka mitä, mutta nyt olen todennut että jos joskus ei huvita niin ei kannata tehdä. Siitä tulee paha mieli, myös koiralle. Käy sitten vaikka kävelemässä jonkun pienen lenkin ja seuraavana päivänä uusi yritys. Loppujen lopuksi kun se omistajan huono mieliala vetää koirankin ihan kysymysmerkiksi ja silloin ei onnistu. Rapsuttelupäivät on hyviä kummallekin osapuolelle.

04.07.2015 21.18

Harmi, että osan kohdalla koirasta on ollu ns enemmän haittaa ku hyötyä. Pate, toivottavasti saat koiraan liittyvät ongelmat hiljalleen ratkottua, ois sit ees yks stressaava tekijä vähemmän. ^^ Ja komppaan Puolimieltä, joskus on tosiaa hyvä höllätä vähän, eikä aina tehä asioita väkisin tai liian vakavasti.

Mulle taas toi oma koira on nii iso henkireikä, että välillä pelottaa. Mun elämä ois täydellisen tyhjää ilman tota, luojalle kiitos kun sain sen elämääni viime vuonna. Ilman koiraa mun elämässä ei ainakaan tällä hetkellä ois oikeestaa mitään sisältöö.

01.10.2015 13.46

En nyt löytänyt muuta sopivaa ketjua vaikka ei varsinaisesti mielenterveysongelma olekkaan. Onko täällä muita asperger- ihmisiä? Tai tunnetteko? Milloin sait diagnoosin ja miten se on vaikuttanut sun elämään?

02.10.2015 21.14
022647808_r
Viestejä: 792
Kannus

Itse olen valitettavasti joutunut myös kamppailemaan sen kanssa, onko koira taakka vaiko arkea tukeva, positiivinen ja toimintakykyä tukeva asia. Stressaan asioista herkästi, ja esimerkiksi koeviikkojen aikana hermot on yleensä niin palasina, että joka ikinen asia on hirvittävä taakka, ei kykene rentoutumaan tai saamaan mistään irti.

Toinen ainainen stressinaihe on koiran treenaaminen/liikuttaminen. Vaikka itse otus olisi tyytyväisen oloinen, meinaan silti tuijottaa kilometrejä, treenikertoja ja aikaa ja tuntuu, että jatkuvasti on sellainen olo, etten anna koiralle tarpeeksi. Kesällä oli helpompaa, kun asuimme vanhemmillani ja he toivat omalla panostuksellaan koiralle n. 30 lisäkilometriä per viikko. Vakilenkki meillä oli 7-8km päivässä, sitten jonkun verran peltojälkeä ja tokoa, sekä kerran viikossa aksatreenit. Lähes joka lenkkiin sisältyi myös uintia ja joskus kaverikoiran kanssa riehumista. Joskus koiralla oli siis päiviä, että se juoksi 20km ja siihen päälle vielä aksatreenit.

Itse koiran hoitaminen ja ylläpito ei ole vaikeaa tai rankkaa, vaan positiivinen asia, mutta teen siitä itse itselleni stressaavan ja kuluttavan asian, jolloin esimerkiksi lenkille lähteminen on suoritus. Sitten luetaan taas näitä postauksia joissa morkataan ihmisiä jotka lyhentävät lenkkiä huonolla säällä tms, ja jälleen koen olevani jotain aivan muuta kuin koiran arvoinen, kun lenkille lähtö kohtuullisellakin säällä voi olla jo vaikeaa. Minun täytyy siis jatkuvasti kiinnittää huomiota siihen ja tunnustella, että onko tämä nyt sitä verenmaku suussa tekemistä, mihinkä meinaan aina sortua huomaamattakin. Ja silloin kun on sellainen olo etten jaksaisi treenata, en todellakaan treenaa.

Itselläni on lähipiirissä kaksi aspergeria ja tuttavapiirissä kolmas. :)

Muokattu viimeksi: 02.10.15 21.17
Never underestimate a woman with an australian shepherd
02.10.2015 22.57
000109364_r
Viestejä: 1255

^  Vähän   samat  fiilikset.  Jatkuva   huono omatunto  siitä etten  tee  tarpeeksi,  ja että  tuon koiran olisi  vaan  niin  paljon  parempi olla jossain  muualla kuin  minun kanssa. Yritän  tehdä  niin paljon  kuin  jaksan,  mutta  silti  ahdistaa ja tuntuu että olen vähintäänkin epäonnistunut kaikessa sen  kanssa.

Puhumattakaan sen  terveyden stressaamisesta. Jos koira aamulla pienen hetken järsii takajalkaa (jota se teki enemmänkin  kun  se  oli pahasti  jumissa),  niin on koko päivä pilalla ja mietin  vaan  että  kohta se pitää lopettaa  kun  se on niin sairas. Enkä osaa olla  syyllistämättä itseäni siitä, että sen huonot lonkat ja kyynärät, kaikki on minun syytä. Itse  olen aiheuttanut  ne ja  minun takia koira "kärsii".

Pahinta,  että tiedostan  itse täydellisesti ettei noissa ajatuksissa ole järkeä. Siltikään en osaa olla  ruokkimatta tätä ahdistusta ja huonoa omatuntoa.

04.10.2015 01.52
022501207_r
Viestejä: 1071
Kouvola
elinankoo kirjoitti:

En nyt löytänyt muuta sopivaa ketjua vaikka ei varsinaisesti mielenterveysongelma olekkaan. Onko täällä muita asperger- ihmisiä? Tai tunnetteko? Milloin sait diagnoosin ja miten se on vaikuttanut sun elämään?

Mulle on parhaillaan diagnoosi tulossa. Jouduin keväällä osastolle masennuksen ja psykoottisuuden vuoksi ja silloin psykologi halusi samalla tutkia, mutta se jäi kesken kun kotiuduin. Nyt kun jouduin muutama viikko sitten uudestaan osastolle, niin jatkettiin siitä, mihin keväällä jäätiin.

En usko että diagnoosi tulee liiemmin vaikuttamaan mihinkään, olen itse tiedostanut asperger-piirteeni jo sen verran monta vuotta että ei se mulle mikään uusi juttu enää ole. Nyt siitä vain on mustaa valkoisella että olen assi enkä "muuten vaan outo".
 

 

Muokattu viimeksi: 04.10.15 01.53
10.10.2015 18.12
000114214_r
Viestejä: 49
Elinakoo// Mun pikkuveljellä on diagnosoitu asperger. En muista tarkkaan kuinka vanhana, mut ala-asteella tais kuitenkin olla (nyt tänä vuonna täyttää 16 vuotta joulukuussa). Jos kiinnostaa, niin voin kyllä kertoilla parhaani mukaan enempi miten vaikuttaa veljen elämään yms?
17.11.2015 19.24
022710784_r
Viestejä: 275
Helsinki

Oon alkanu epäilemään itselläni (lievää) masennusta.

Kuluneen kuukauden aikana on ollut erittäin häiritseviä uniongelmia, en saa nukuttua ja sitten kun saan, herään kesken unia. Tämän takia sitten aamulla juon sen 2-4 kuppia kahvia, jotta pysyn hereillä koulussa, jos sinne jaksan raahautua. En syö päivisin juur ollenkaan, ei vaan ole nälkä. Illalla alkaa tulla nälkää ja syön rahkan, puoliksi. Puolessa välissä alkaa jo oksettaa. Muoks// Ja kahden viikon sisällä painoa lähtenyt melkein viisi kiloa...

Myöskin kouluarvosanat on laskenu todella paljon. Ennen kokeista tuli 8-9 ja nyt 4-6. Joka toki johtuu monista poissaoloista, kun ei sinne kouluun jaksa raahautua kun ei vaan kiinnosta. Myöskään kuluneen kuukauden aikana en ole lukenut yhteenkään kokeeseen tai tehnyt läksyjä. Tästähän huono koulumenestys johtuu, mutta mistä motivaation puute...?

Myös koko ajan ahdistaa ja itkettää. Ahdistukseen en kunnon syytä tiedä, oman enoni kuolema 5 vuotta sitten ahdistaa jonkin verran, en osaa käsitellä vieläkään hänen kuolemaa. Ja sitten "muuten vaan" ahdistaa. Tuntuu että helpompi ois vaan olla pois tästä maailmasta, mutta en mitään itsemurhaa ole ajatellut kuitenkaan.

Voisko tää olla jotain muuta kun masennusta? Vai vaan "murrosikään kuuluvaa"?

Muokattu viimeksi: 17.11.15 19.28
17.11.2015 19.33
000109364_r
Viestejä: 1255

Voi toki  olla ihan "vaan" murrosikään liittyvää,  mutta toisaalta tuollaisen kestäminen väkisin on todella rankkaa. Olisiko sinulla mahdollisuutta päästä vaikkapa koulun terveydenhoitajalle tai koulupsykologille puhumaan, tai johonkin nuorisopalveluun (tms miksikä niitä kutsutaan?),  joka tarjoaisi apua tuollaisissa ongelmissa.

17.11.2015 19.38
022710784_r
Viestejä: 275
Helsinki

Joo. Ajattelin ens viikolla käydä koulupsykologilla. Toisaalta en usko että hirveästi auttaa, kun en mielellään puhu tuntemattomille. Mulla on yks kaveri kelle voin (ja haluan) kertoa ihan mitä vaan ja hän on mua kuunnellut. Toki aina kannattaa kokeilla :D 

17.11.2015 20.13
022710085_r
Viestejä: 1355
Rovaniemi

Roni, kannattee ehdottomasti mennä käymään. Kyllähän tuo syöminen on jo hälyttävää yksinäänkin jo plus nuo muut jutut viel. Listaa vaikka itelle asiat jotka vaivaa ylös valmiiksi pienimuotoisesti, niin ei tarvi sitten pää tyhjänä tapaamisessa olla kun kysytään et mitä on mielen päällä. :>

Itsellehän selvisi että olin ollut vuosia masentunut kun viimein vuosi sitten pahempi masennuskausi laukaisi sen itsemurhanhalunkin sieltä pinnalle. Siihen asti en ollut osannut tunnistaa kun sitä ei ollut ollut + luulin että masennukseen liittyy aina itseinho mistä mulla ei ole ollut tietoakaan varmaan tyyliin ala-asteen.

Mut joo, aattelin eilen ekaa kertaa yli vuoteen että en halua kuolla. Ja että ehkä asiat tästä alkaa lutviutumaan pikkuhiljaa johonkin suuntaa. Paljon auttoi kun sai vähän laina-asioita helpotettua ja saanut paljon positiivista palautetta taidepuolen jutuista + tämän hetkinen lääkitys ei sekota päätä ainakaan pahemmin.

http://hambeastounlimited.tumblr.com taideblöärgh.
17.11.2015 20.16
022628711_r
Viestejä: 1152
Helsinki

Roni, suosittelen myös Helsinki Mission nuorten kriisipistettä. Siellä on saatavilla kaikenlaista apua, myös esim. online chat kerran viikossa. :)

http://www.helsinkimissio.fi/nuorten-kriisipiste

"For an idea that does not seem insane, there is no hope" - Einstein
17.11.2015 21.15
022710784_r
Viestejä: 275
Helsinki

Kiitos Närri ja Valo!

Joo mä en yhtään ymmärrä tota mun syömistä, koulussa söin tänään yhen omenan, tuli huono olo. Nyt illalla yritin syödä kolme lämmintä leipää, kun ei koko päivänä ollu syöny kunnolla ja meinasin alkaa oksentaa... Mä en vaan tunne nälkää, sit jos tunnen niin syön haarukallisen ja oksettaa uudestaan. Pitää selvitellä tätä asiaa.

17.11.2015 21.52
000064689_r
Viestejä: 320

^Kannattaa myös lääkärissä (vai terveydenhoitajako se siellä koulussa on) pyörähtää noiden uni ja syömisongelmien vuoksi, varsinkin jos ne on tullut vähän yhtäkkiä. Noihan ne vaikuttaa siihen omaan jaksamiseen enkä kyllä yhtään ihmettele miksi ei kiinnosta kouluun raahautua tai opiskella jos ei syö kunnolla :( Minäkin oon jo 27v ja nyt vasta tajuaa pikkuhiljaa miten paljon se syöminen vaikuttaa ihan kaikkeen :P Voisko kokeilla syödä jotain jugurtteja etes tai muuta vastaavaa helppoa syötävää?

Kaverithan varmasti kuuntelee, mutta voi olla ettei niiltä sitten saa sellaista apua mitä tartteis? Tai siis että osaisivat sua neuvoa. Yllättävän hyvin sitä pystyy tuntemattomalle puhumaan kun tietää ettei se saa kertoa asioista eteenpäin ja sekin että on ammattilainen.

Toivottavasti löytyy apua ongelmiin! :) Tää syksy voi vaikuttaa monilla siihen mielialaan.

17.11.2015 22.51
022669928_r
Viestejä: 375
Espoo
^No niin kyllä vaikuttaa... Ihmettelen niitä joita tää pimeys ei haittaa yhtään, mulla ainakin on ollut nyt lievää kaamosmasennusta kun aurinko alkaa laskemaan suunnilleen jo klo 15 (kuten tänään) :/ En tosin tiedä onko sulla kyse siitä Roni (tai siis Ronin omistaja). Mutta suosittelen myös sitä et meet puhumaan jollekin, se yleensä auttaa.
17.11.2015 22.57
022664496_r
Viestejä: 2899

Mistä Ronin ahdinko ikinä johtuikin, niin kannattaa ehdottomasti hakea tukea tilanteeseen. Tärkeä vaihe elämässä opintojenkin suhteen, joten olisi tärkeää saavuttaa normaali elämänrytmi, syödä ja jaksaa kunnolla.

Tsemppiä. :)

"Of all the things I've lost I miss my mind the most" - Mark Twain
18.11.2015 01.48

Roni, mä tuossa edellisellä sivulla taisinkin jo mainostaa: nuorisotyö. Jos ei halua sellaista "kunnon apua" muodossa koulupsykologi tai -kuraattori, niin kaupungin tai seurakunnan nuorisotyötä voi kokeilla. Niille tyypeille voi mennä ihan muutenkin vaan juttelemaan ja niillä on usein vähän toisenlaisia näkökantoja tilanteisiin kuin "ammattiauttajilla". Osaavat myös tarvittaessa ohjata eteenpäin. Ota ihmeessä yhteyttä vaikka erityisnuorisotyöntekijään, nykäise hihasta ja mene juttelemaan!

18.11.2015 07.25
022710784_r
Viestejä: 275
Helsinki

Kiitos kaikille!

Äitin ja isosiskon kanssa juteltiin tästä mun tilanteesta. He epäilevät että heijastan noi kaikki mun kaverista (siis tää jolle pystyn puhumaan), koska hänellä menee huonosti. Hän siis kertoo mulle asioita, joita hän ei pysty vanhemmilleenkaan kertomaan (käy kyllä psykalla, jolle myös puhuu) ja uskon kyllä että jonkin verran stressaan tilannetta. En kuitenkaan että nää kaikki ongelmat johtuis mun kaveista?

Mutta joo, ehkä mä nyt ens viikolla käyn koulupsykologilla vähän avaamassa näitä asioita ja katotaan miten siitä jatketaan :)

Kommentointi on sallittu vain sisäänkirjautuneille henkilöille

Logo-labyrintti